— On, — vastaa Kulkuri hetken kuluttua yksikantaan. Mitäpä hän muuta osaisi sanoa.
Hiljaisuus, entistä pitempi. Jos kuolema on helteisenä heinäkuun päivänä tullakseen keskelle paahtavaa, auringonpaisteista erämaata, niin se tulee. Sille ei voi mitään.
Kaijalla, lapsen äidillä, on syvät, ruskeat silmät ja säännölliset piirteet. Kulkuri tulee itsestään ajatelleeksi, että jos hän joskus hoitelisi itseään eivätkä jalkaterät olisi sisäänpäin kääntyneet, voisi häntä pitää oikein kauniina.
— Onko se jo kauan ollut sairaana?
— On se… viikon toista…
— Hm. Missä miehet ovat?
— Tunturilla.
— Jaa, tunturilla.
Kulkuri toistaa tietoisesti sanan, aivan kuin hän sanomatta käsittäisi, mitä tekemistä miehillä on tunturilla keskellä heinäkuuta. Hän on vielä nuori ja turmeltumaton, mutta hänellä on kulkijan vaistot: kaikki miehet ovat tunturilla, ja ellei lapsi olisi sairas, niin… Hetkisen hänen mielikuvituksensa luo ja askartelee, mutta äkkiä hän pysähtyy järkkymättömän, edessä olevan tosiseikan eteen, ja hän tuntee, että hänessä jokin aivan kuin sammuu.
Kaijalla on kirjava puku ja punavalkoinen hartiahuivi, jota rinnan kohdalta pitää kiinni kullanvärinen solki. Mies, Sara-Niila, on joskus hakenut uutistaloa, nyt hän elää Eerik Eiran, pororuhtinaan, huonemiehenä ja pororenkinä. Sara-Niila on tunturilla, lapsi kotona kuolemaisillaan. Ja minkäpä hän sille voisi, jos kotona olisikin. Tapahtukoon Ibmelin tahto.