Ja niin lähti metsänhoitaja, maisteri Brovall, huonokulkuisilla kyytihevosilla koluamaan etelää kohti. Ei hän huomannut sitä, että hän oli vanha ja juoppo, ei hän huomannut sitä, että hänen vaatteensa olivat vanhanaikaiset ja hänen juhlapukunsa kiiltävä ja kulunut, — eihän hän ollut sitä vuosikausiin nähnytkään, — eikä hän osannut muistella vanhanpojanpuustellinsa puutteellisuuksia. Ei hän nyt riidellyt ylikyytimaksuista eikä haukkunut kievarinemännille huoneitten siivottomuudesta, vaan hän ajeli yöt päivät eteenpäin kuin unissaan ja makseli kyytipojille runsaat juomarahat, jotta nämä ajaisivat nopeammin.
"Mikähän meidän hosmestariin on mennyt", sanoivat ihmiset toisilleen, "ei ollut mies entisellään".
"Arvaa sen, vähemmästäkin juomisesta", arvelivat toiset.
Vasta rautatieasemalle tultua hän säpsähti. Omien laskujensa mukaan hänen olisi vielä ollut ajettava kolmetoista peninkulmaa eteläänpäin, mutta nyt tulikin rautatie vastaan. Kas, kuinka ennättävätkin niiden kulkuneuvojensa kanssa, ja kas, kun ei tullut tuota tarkemmin ajatelleeksi. Vaikka muistelihan hän selostukset niistä suurista vihkiäisistä ja tiesihän hän sitäpaitsi, mikä on lähin asema. "Mutta sitä käy vähän hajamieliseksi."
Ja kyytipoika nauraa tirskutti.
* * * * *
Niin Carl Eneas Brovall meni, ja syystalvesta hän palasi. Se uusi forstmestarinna oli kuluneen näköinen, hermostunut ja laiha eikä lainkaan salannut kärsimättömyyttään. Mutta maisteri Brovall ei nähnyt eikä huomannut. Häneltä meni koreat rahat puustellin uudelleensisustamiseen, mutta mitä siitä: olihan hänellä rahaa, perittyä ja säästettyä. Häneltä meni yhtä kauniit rahat toisen miehen lasten kouluttamiseen, mutta sehän kuului asiaan. Hän tuli hyvänsävyiseksi, ukkomaiseksi ja kiltiksi, ja ihmiset sanoivat, että hän tylsistyi. Mutta hän ei ollut tylsistynyt, hän oli onnellinen omalla vaatimattomalla tavallaan, olihan hänellä nyt omansa, — "Fenix-lintu", niinkuin paroni Gyllenmarck, ylimetsänhoitaja, sanoi.
SARA-NIILAN LAPSEN KUOLEMA
Ulkona on helteinen heinäkuun päivä, mutta pirtissä on varjoisaa, joskin tukahduttavan kuumaa. Ovenvieruspöydällä venyy vielä ruoanjätteitä: kalvettu poronluu ja lihamurenoita, leivänkappaleita, puoleksi tyhjennetty viilipunkka. Tyhjä, rievuilla täytetty komssio riippuu kattohirressä, ilmassa on oksennuksen, kosteiden vaatteiden ja ruoan lemua, kärpäset pörräävät ikkunaruuduilla, silloin tällöin katkaisee hiljaisuuden sairaan lapsen valitus tai sääsken ohut surina.
— On se ikävää, kun lapsi on sairas.