"Mutta…" aloitti Manta hämmästyneenä.
"Ei viisastella nyt, vaan mennään", keskeytti Brovall jyrkästi.
Metsänhoitaja Brovallin äkilliset käytännölliset toimenpiteet hämmästyttävät paroni Gyllenmarckia, mutta eivät saa häntä suunniltaan.
"Et suinkaan sinä voi hoitoaluettasi noin jättää, ilman muuta", sanoo hän.
"Minä uskon, että asia on sinun veljellisellä avullasi järjestettävissä", vastaa Brovall kerkeästi ja toimellisesti.
Gyllenmarck katseli häntä pitkään ja tutkivasti: mieheen oli äkkiä tullut jotakin nuorekasta ja joustavaa, joka ei johtunut pienestä humalasta.
"Mutta pitäähän lesken saada pitää lainmukainen surukautensa", väitti hän kuitenkin kuivasti. "Ymmärrät itsekin, ettei sinun äkillinen ilmestymisesi vaikuta erikoisen tahdikkaalta. — Minä en väitä", jatkoi hän hiukan vaivautuneesti, "että se hänessä herättäisi turhia luuloja, ei tietystikään, mutta…"
"Kuule, veli Gyllenmarck", keskeytti Brovall hänet, "tällä kaikella sinä et horjuta minua vähääkään. Minä olen yli kahdenkymmenen vuoden joka päivä ajatellut häntä, ja sen pitäisi riittää…"
Eikä paroni Gyllenmarck enää vastustellut. Hän ymmärsi tai koetti ymmärtää. Kentiespä Brovall matkan varrella huomaa, ettei ole mikään nuorukainen, ja palaa takaisin. Mutta ellei huomaa, niin minkäpä ihminen oikeastaan voi patoutuneille ajatuksilleen, joita ympäristö ei ole kyennyt kuluttamaan pois; voihan olla, että hän oppii ajattelemaan ja toimimaan yksipuolisesti. Ja lopuksi: menköön vain, kenties hän oli nähnyt unta niin kauan aikaa, että oli hyvä aika herätä.
"Herran nimessä", sanoi paroni Gyllenmarck, "jos sillä tavalla ajattelet, niin minunkaan mielestäni ei ole muuta kuin kohtuullista, että suoriudut matkaan".