"Perkele sentään!" tuli hänen huuliltaan.
Mutta hetken kuluttua olivat hänen kasvonsa rauhalliset ja hänen äänenpainonsa lempeä ja surunvoittoinen.
"Ajattelepas sentään, Constantin Gyllenmarck", sanoi hän, "ajattelepas sentään, että minä kolmattakymmentä vuotta uskollisesti olen häntä ajatellut."
"Mutta hän ei näy ajatelleen sinua yhtä uskollisesti. Voitko sanoa, muistaako hän enää vaatimatonta olemassaoloasikaan?"
"Muistaa kyllä, Gyllenmarck, ole varma siitä."
"Ja jos hän sinut ottaa vastaan, niinkuin oletat, voi se tapahtua siksi, että hän ja hänen perheensä tarvitsevat huoltajan. Kielenkääntäjillä ja lakkautuspalkalla olevilla luutnanteilla ei ole niinkään loistavat mahdollisuudet."
"Ooh, Gyllenmarck, sekin osa, sekin osa riittää minulle kirkkaan hyvästi."
Paroni Gyllenmarck puraisi huultaan: kaikki yritykset vaikuttaa tuon miehen ajatusmaailmaan ja mielikuviin olivat tuloksettomat. Niin, todellakin, eihän hän ollut suotta niitä vuosikymmeniä kasvattanut ja viljellyt.
"Amanda!" huusi metsänhoitaja Brovall, ja emännöitsijä tuli ovelle.
"Amanda menee kievariin sanomaan, että laittavat minulle hevosen kahdeksitoista. Ja sitten Amanda säälii hiukan kokoon tavaroitani."