— Ja ellei sinua siinä olisi, — jatkaa vaimo, — niin kai kunnastakin jotakin annettaisiin, mutta ei suinkaan se kuntakaan kaiken maailman laiskureille, jotka eivät tee muuta kuin lapsia.
Siinäpä se oli. Ja nyt nuo lapset istuvat kyyröttävät kukin nurkassaan ja pelkäävät. Mutta Anselmi luo pitkän, kysyvän katseen vaimoonsa, ja äkkiä hänen ajatuksensa näyttävät selviävän.
— Olisiko tuo nyt sitten kovin paljon helpompaa, jos minua ei olisi? — kysyy hän.
— Vielä häntä kyselet! Sano yksikään ilo, mikä sinusta on ollut?
Niin, mitäpä iloa hänestä todellakaan on ollut. Lyhty kädessä saat hakea etkä löydä.
Anselmi istuu kyyröttää paikallaan, mutta ajatukset näyttävät kokonaan pysähtyneiltä. Piippu kädessä sammuu, erämaan tuuli vinkuu nurkissa. Saattaa todellakin olla, ettei hänestä ole ollut mitään iloa, ja kenellepä sitä ylimalkaan olisi ollut. Saa siinä istua pienenä, käpertyneenä, samalla kertaa tylsänä ja hanakkana käymään mihin sotiviin tahansa, josta rahapennin sai! Tenavat pyytävät resuja ympärilleen ja ruokaa suuhunsa, mutt’ei ole mistä antaa. Mutta ellei häntä, työhön kykenevää miestä, olisi, niin kunta antaisi.
"Sano yksikään ilo, mikä sinusta on ollut?"
Aamuksi Anselmi Kaarretaho hirttäytyy vyöhihnaansa. Jumala, joka niin paljon antaa anteeksi, antaa kyllä myöskin tämän.
LIIAN MYÖHÄÄN
Se oli katsellut veikeästi Uulaa, se tangoitusinsinöörin tytär, katsellut, killistellyt ja nauranut niin, että poskikuopat olivat värähdelleet ja povi hytkynyt. Ne olivat viipyneet neljä päivää Uulan kotona, ennenkuin olivat jatkaneet matkaa Mutanivan kylään, kolmen peninkulman päähän. Insinöörin piti tangoittaa vasta rakennettavan maantien suunta, ja hän viipyi Mutanivan kylässä koko kesän. Niin ainakin oli vakuuttanut tekevänsä.