— Tphyi! Ettet häpeä!
Vaimo tiuskaisee entistä kimakammin ja viskaa lähinnä nuorimman lapsen luotaan, niin että se alkaa kimakasti kirkua.
— Älä nyt tuolla tavalla! — sanoo Anselmi ja hyssyttelee lasta luoksensa.
— Kyllä minä tuolla tavalla! Voi totisesti, kyllä minä joskus ajattelen, kuinka paljon parempi olisi, ettei sinua koskaan olisi ollutkaan.
Anselmia pökerryttää. Hän on sen kuullut kymmeniä, satoja kertoja. Se on aivan kuin mennyt hänelle veriin. Välistä hän uskoo, välistä ei. Nyt irvistää puute ja kurjuus joka nurkasta, ja nyt nuo sanat hänet lyövät. Mutta hän vetoaa kuitenkin.
— Kaipa se monasti surkeampaakin olisi ollut, ellei minua olisi ollut olemassa, — sanoo hän.
Kun ei ole sellaisia rahatöitä. Puulaakitkin kaikki tänä talvena seisahduksissa. Ja kun ei aina osaa oikeaan paikkaan. Tekisihän sitä, vaikka yötä päivää, kun olisi mitä tehdä.
Vaimo luo häneen julmistuneen katseen.
— Vai surkeampaa! — toistaa hän. — Vaivoin päästään sen surkeammiksi kuin mitä on oltu. Ja siinä sinäkin vain istut ja odotat syömistä.
Ei ole Anselmi Kaarretahon ajatusten kulku niitä kaikkein viisaimpia ja monimutkaisimpia. Nyt ne aivan kuin sekoavat ja tunkeutuvat toistensa päälle. Vai tässä hän istuu ja syö vielä ruoat lastensa suusta. Se vielä puuttuu.