Anselmi ei vastaa mitään. Siihen se on aina päättynyt. Hän ei osaa mitään eikä ymmärrä mitään. Tuskin koskaan oppiikaan mitään. Mitäpä hänestä, Kaarretahon Anselmista.
Tuli takassa alkaa hiipua, mutta vanhin tyttö, paljaskinttuinen, lisää puita. Minuutin kuluttua hiillos taas leimahtaa täyteen liekkiin, ja huone käy valoisaksi. Olisi jo aika käydä levolle, mutta lapset istuvat ylhäällä, ovat aivan kuin odottaisivat vielä jotakin.
— Ylihuomenna loppuvat jauhot, ja mistä otat uusia?
— Ainahan noita ennenkin on kaiken lopuksi saanut.
— On. Mutta joskus tulee raja siinäkin.
Anselmi kynsäisee korvallistaan. Kaikki kirkonkylän kauppiaat on koettu, ja kesään on vielä pitkä matka. Mutta ei suinkaan sitä sentään nälkään…
Vaimo käy viemässä lehmälle jäkälää ja lypsää sen saman tien. Näkyy maitokin melkein tyhjiin vähenevän, joo, niin se on, että kun yksi loppuu, niin kaikki loppuu.
— Niinpä se, — myöntää Anselmi, — kovalle se joskus ottaa, mutta ainapa on selviydytty.
— Selviydytty! — tiuskaisee vaimo. — Kyllä on selviydytty.
Puolikerjuuta ja puutetta on ollut koko tämä aika mitä yhdessä on oltu.
— No älähän nyt, eihän se nyt sentään, — rauhoittaa Anselmi ja naurahtaa välillä, vaikka mieli käy entistä alakuloisemmaksi. — Onpa tuota vissimmästi joskus ollut hauskaakin.