Uula on kyllä nähnyt lantalaistyttöjä, ja herrasnaisiakin hän on nähnyt kirkolla, mutta tällaista, näin kaukaa etelästä tullutta, hän ei ennen ole nähnyt. Ei edes Tromsassa eikä Vesisaaressa.
Tämä panee Uulan talttumattomat veret liikkeelle, tämä outo tyttö, kaukaa tullut. Sen silmät hehkuvat kuin hiillos pimeässä huoneessa, ja sen posket punoittavat; kun se nauraa, niin sen hammasrivi kiiluu ja välkähtelee ja hymykuopat värähtelevät, ja kun se kävelee, niin sen varsi keinahtelee vallattomuuttaan, ja näyttää kuin ei jalka kävisi maassa ensinkään.
"No on siinä Uulalla katselemista", sanovat akat.
Uula ei vastaa mitään, mutta katse on totinen ja ilmaisee, että leikki on sattunut.
Seuraava yö oli uneton, ensimmäinen hänen eläissään. Hän makasi silmät selällään rankisessaan, kuunteli sääskien surinaa ja ihmisten hengitystä yörauhaisassa tuvassa, heittelehti kyljeltä toiselle ja ajatteli, että kahden seinän takana nukkui se toinen.
Aamulla, jo ennenkuin Sara-Kaija on noussut kahvinkeittoon, menee hän joelle ja pesee naamansa, vetää verkatakin ylleen ja panee siihen kullatut hopeasoljet ja -helat kimmeltämään. Hänessä asuu tajunta, jonka mukaan hänen täytyy tehdä niin.
"Sinä olet korea tänään, Uula", sanoo tyttö hänet nähdessään. "Oletko sinä usein noin?"
"Kirkolla ja vieraissa käydessä", vastaa Uula.
"Entä miksikä nyt?"
"Siksi, että meillä nyt on vieraita", vastaa Uula totuudenmukaisesti.