Uula oli taitavasti kiertänyt kysymykseen kätketyn silmukan, ja tyttö mukristi tyytymättömästi alahuultaan.
"Osaatte te täälläkin", sanoi hän, "osaatte totisesti".
"Mitä me osaamme?" kysyi Uula.
Nyt tyttö antoi katseensa seurata metsän vihreyteen katoavaa valkeaa jäkälikkökangasta ja huiskeli ahdistelevia sääskiä pois kasvoiltaan, antaen Uulan odottaa vastausta. Sitten hän äkisti kääntyi Uulaan päin, ja taas Uulan mieleen tuli vertaus hiilloksesta.
"Luulin, että olit minua varten koristanut itsesi", virkahti hän ohimenevästi. "Mutta mitäpä se olisi kannattanut."
Uulan täytyi punastua ja hämmentyä ja pusertaa esiin totuus.
"Olihan siinä vissiin sitäkin", myönsi hän.
Niin kuluu sitten tämä päivä ja yö ja huominenkin päivä, eikä Niilan-Uula saa mitään säällistä tehdyksi. Aurinko paistaa lekottaa korkealla, paahtaen valkoista kangasta, sääsket pörräävät raukeina ilmassa, ja metsän laidasta kantautuu pihamaalle havun ja valuvan pihkan tuoksua jollakin tavoin sekaantuen kuivamassa olevain poronlihain hajuun.
Niinkuin sanottu, ei Niilan-Uula saa mitään saaliista tehdyksi. Hänen nuori, kesytön verensä on joutunut liikkeeseen, ja hän kulkee ympäri sieraimet vavahdellen ja silmänympärykset vaikeina katsellen siniseen usvaan häipyvien tunturien huippuja. Pienempi venekin pitäisi tervata, mutta tervaamatta se tällä kertaa jää; aika kuluu vain istuessa ja odottaessa. Uula tuntee olevansa tilassa, jolloin pian voi ruveta joikaamaan, vaikk'ei ole nähnytkään pirtua.
"Siitä kai on pitkä aika, kun äitisi kuoli?" kysyy se tyttö.