"Pitkä. Kuusi kesää. Hän oli Jouni Varangerin tytär", vastaa Uula, sanoen viime lauseen ikäänkuin jonkunlaiseksi selitykseksi ja hienolla ylpeydellä.
"Ja sinä kai olet tullut äitiisi?"
Uulalla on suora nenä, pieni suu, taivaansiniset silmät ja naisellisen pienet ja valkoiset kädet, viimeksimainitut muuten ominaisia koko hänen heimollaan.
"Niinhän ne sanovat", vastaa hän kotvan kuluttua. Ja sitten jatkaa ikäänkuin itsestään: "Minun äitini oli niinkuin kuva."
"Sen kyllä uskon", myöntää tyttö lämpimästi ja istuutuu lähemmäksi
Uulaa. "Eikö sinulle koskaan heittäydy ikäväksi täällä?"
"Ikäväksi!" huudahtaa Uula. "Tähän asti en ole osannut kaivata mitään.
Hyvä on niinkuin on."
Ja Uula yltyy kuvaamaan kesäistä tunturilla oloa ja talvisia retkiä, käyntejä Norjan puolella ja poroerotusta, joikaamista ja laulua, ja välillä pieniä matkoja isän kanssa seuroihin ja sananselitykseen ja kirkolle.
Tyttö katsoo itsensä oikeutetuksi kysymään, eikö Uulalla ole morsianta.
Uulahan tulee pian itse isännäksi.
Uula pusertaa huulensa yhteen ja katsoo eteensä. Hänelle on ajateltu ja hän itsekin on ajatellut Eerik Lensmanin Kadjaa. Mutta se on nyt vain ajateltu eikä hän puhu siitä mitään.
"Sattuiko?" kysyy tyttö kuoppien ilmestyessä poskille.