"En minä sellaista ole ajatellut", murahtaa Uula vähän kuin väkinäisesti. "Ennättääpähän sitä, ennättää hyvinkin. Ja mitäpä te sillä tiedolla?"
Tyttö hämmentyy, mutta hän on alamaista ja hyvin kirjansa lukenut ja hän katsoo itsensä oikeutetuksi sanomaan viattomalle ja vähän harkitsevalle luonnonlapselle, mitä parhaaksi näkee.
"Omaa parastasi minä vain", virkahtaa hän aivan kuin ohimennen.
"Tarkoitan, että sinun pitäisi saada hyvä emäntä."
Sitten tyttö taas menee tiehensä, ja hänen vartensa keinahtelee vallattomasti, mutta Uula jää paikalleen kuin naulittu, ja hengitys kulkee läähättäen. Aurinko on korkealla, sääsket surisevat surunvoittoisesti, ja vesi pienessä joessa virtailee kuin väsyneenä pitkästä matkasta.
Rakennusmestari Kylmänen, isä-Niilan huonemies, joka erinäisistä syistä on paennut erämaahan ja elättää itsensä kaikenlaisella, — pienellä kaupalla, metsästyksellä, kalastuksella ja huoneitten salvamisella, — kulkee ohi.
"Ääh, Uula-vietävä!" sanoo hän hienosesti tullen väkeville, joita on saanut insinööriltä. "Ääh, Uula-poika! Älä mieti suotta, älä mieti suotta!"
"Anna minullekin ryyppy!" sanoo Uula äkisti, tuntien että hänen ajatuksensa sekoavat.
"En anna! Hullummaksi vain tulisi. Älä usko naisväkeen!"
"Anna vaan. Rahassa maksan. Kaksinkertaisen hinnan."
"Hullu! Mikä viinakauppias minä olen. Kullakin omat murheensa."