Kylmänen lonkuttelee tiehensä Mutkaan päin. Asioilleen minne menee.
Mutta Uula jää istumaan paikalleen kiinteästi ja taukoamatta ajatellen
Elna-nimistä tyttöä, joka oli kuin taivaasta viskattu hänen tielleen.
Illansuussa tulevat saattomiehet Mutanivan kylästä insinööriä hakemaan, neljä laukunkantajaa ja yksi, joka kuului olevan nuorempi insinööri, pitkä, tummaverinen miehenroikale. Heti ensi näkemältä tuntee Uula vihaa miestä kohtaan ja pahoja aavistuksia. Pieni ja mitätön tuntee hän olevansa tuon pitkän roikaleen rinnalla.
"Lähdöksikö se nyt heti panee?" kysyy isä-Niila.
"Lähdöksipä tietenkin. Yötä myöten on helpompi kulkea."
"Niinpä vainkin. Ei ahdista kuumuus."
Uula katselee ajatuksettomasti, kun vieraat säälivät tavaroitaan kokoon. Menoa se nyt on, menoa pitkiksi ajoiksi. Hänen sydäntään alkaa ahdistaa, ja tuntuu kuin kurkkuun nousisi itkuntapaista.
Suurin, kuivin silmin tarkkaa Uula pakkaamistoimitusta. Ei puutu, ei pukahda. Tuntuu niinkuin pitäisi hänen jotakin puhua, sanoa jotakin leikkisää, niinkuin tapa on, mutta hän ei keksi mitään, katsoo vain, ja ajatukset tekevät mitä tahtovat. Se nuorempi insinööri puhelee Elnalle, ja tämä vastailee, milloin ylimalkaisesti ja ohimennen, milloin pysähtyen ja nauraa puuskahtaen.
Viimein Uula huomaamatta hiipii ulos. Ei tahdo olla sitä lähtöä näkemässä.
Mutta samassa on siinä se tyttökin.