"Mikäpä siinä on", puhuu hän sitten, "vaikk'ei se insinööri taida siitä oikein tykätä".
Uula kuuntelee joka hermo vireessä, ja hänen sisimpäänsä hiipii hiljainen ilo.
"Tyttö täällä vikisi ja valitti sitä ikäväänsä” jatkaa emäntä tietämättä Uulan mielenailahteluista, vikisi ja valitti, kun ei ollut samanikäisiä, — mistäpä niitä, kun kaikki meidänkin pojat linjalla, — mikään ei kelvannut, ja viimein insinööri kyllästyi ja antoi metsäherran mukana palata veneellä alas. Toissa päivänä kai se oli tai maanantaina. Sanoi se röökynä, että teillä oli kuulemma niin mukava olla, mutta insinööri sanoi, että kyllä hän ne konstit tuntee vanhastaan."
Siinä nyt istui Uula Mellan pirtin penkillä. Kahvi kuohuu yli, sekoittaen lemullaan ummehtuneen hien hajun, ja aurinko paistaa korkealla.
SUURTEN JOKIEN VARSILTA
Jokihulluutta.
Kevätaurinko sulattelee jo talven lumia, räystäät tippuvat, pihamaille muodostuu pieniä pälvipaikkoja, ja lumipeitteisellä, jäätyneellä joella kuultaa lumen alta esiin sininen.
Ilmassa on kevään uhoa ja lemua, auringonpaisteinen seinä hohtaa lämpimältä, metsän havut tuoksahtelevat kaukaisesti, sulava lumi välkkyy ja kimmeltää vaarojen laella auringon hohteessa. On kevättä ja on uhoa, kerrakseenkin. Mutta pihamaa ja ometan tienoo alkaa näyttää ikävän likaiselta ja ruskealta, pieninkin jalan askel jättää ruskeahkon jäljen valkoiseen lumeen, ja lannan haju sekaantuu voimakkaasti kevään puhtaisiin lemuihin.
Körkön Heikki, kaksikymmenvuotias, astuu pirtin portaille uudet pieksusaappaat toisessa ja tervapötsikkä toisessa kädessä. Portailla hän hetkeksi pysähtyy ja siristää silmiään, sillä auringon valo on odottamattoman voimakas, mutta sitten hän istuutuu ja alkaa tervata saappaitaan.
Terva tuoksuu, aurinko paistaa, ja viimein Körkön Heikki alkaa itsekseen hyräillä.