— Lähden minä, lähden vaikka mikä olisi, ainakin täksi kesäksi, — ajattelee hän. — Sittenpähän on sekin nähtynä.
Ajattelee vähän niinkuin uhmamielisesti, sivelee taitavasti tervaa ensin teriin, sitten varsiin ja hyräilee tervatessaan. Mikä on, ettei saisi lähteä, rahaakin tulee, eikä raha koskaan pahaa tee. Saattaa tapahtua, että sitä Körkössäkin vielä tarvitaan.
Touhussaan ei Heikki huomaa, kuinka isä, karkeasänkinen, matalakasvuinen, ilmestyy hänen taakseen pirtin ovesta, painaa lakin syvemmin otsalleen ja katselee poikansa puuhia.
— No sinä vain puuhaat sitä lähtöä? — kysyy hän viimein.
Heikki vavahtaa, mutt’ei keskeytä työtään.
— Niin, — vastaa hän, — mikä siinä sitten olisi.
Isä lähtee kävelemään tallia kohti.
— Kiire sinullakin on synnin teille, — virkahtaa hän mennessään, — aivan niinkuin ei sitä kaiken maailman pahuutta ennättäisi vähemmälläkin oppia…
Heikki ei vastaa mitään eikä rupea mielessäänkään kumoamaan isänsä sanomia. Koko kevättalven on hän kuullut puhuttavan maailman riettaudesta ja pahuudesta, kuullut siitä asti kuin joelle lähdöstä ensi kerran tuli kysymys. Alussa se puhe oli hiukan vaivannut, ja hän oli pitänyt haluansa joelle synnillisenä ja häpeällisenä, mutta vähitellen oli alituinen puhe ja saarnaaminen ruvennut antamaan vain lisää virikettä mielihalulle.
Synnintuntoa, seurojen pitoa, liikutuksiin tulemista, saarnaamista ja syntien anteeksi todistamista, — kerkesipähän niitten kanssa sitten taas talvella.