Muuten on Tiltu reilu tyttö. Ei hän varastele miesten ollessa pöhnässä ja heidän nukkuessaan, niinkuin jotkut kuuluvat tekevän, ei varastele eikä paljon juksauttelekaan. Hän ihmettelee, kuinka miehet voivat Raahen-Iitan ja Sieppi-Amalian pikku näpistyksille ja muille konsteille vielä nauraakin. Kokonaisen tilinkin oli Raahen-Iita kerran vienyt, ja mies oli vain kohmelopäissään murissut, että "niin sitä käy, kun rupeaa sellaisten kanssa tekemisiin". Ja kerran oli Sieppi-Amalia vienyt nukkuvalta saappaat, mutta mies oli kimmastunut ja Sieppi-Amalia olisi päässyt linnaan, ellei olisi oikeudessa saanut toteen, etteivät ne saappaat olleet kahdenkymmenen markan arvoiset.
Ei Tiltu koskaan varasta eikä pelaa muutakaan pismarkkia. Mutta jos hän tapaa rahattomana, kengättömänä ja kohmeloissaan värjöttelevän vanhan tuttavan, niin hän kernaasti lainaa siksi, kunnes asianomainen saa töitä. Ja harvoin ovat rahat kokonaan menneet.
Tiltu rakastaa tanssia, musiikkia, juomista ja repäisevää meininkiä. Saattaa juovuspäissään heittäytyä kovaääniseksi ja tarjoilla itseään oikealle ja vasemmalle. "Tulkaa nyt, pojat, — kerrankin kaupanpäällisiä vuoden hitsin päälle…"
Mutta julkisissa tanssipaikoissa, kirkonkylissä, häntä ei enää kukaan tanssita. Ihmiset eivät kärsi nähdä, että "tavara pyörii", ja voi tulla poliisikin karkaamaan ulos. Vaan kuuntelemasta rahansa edestä hanurinsoittoa, siitä ei kukaan voi häntä estää. Istua siinä ja kuunnella, nähdä ihmisten pyörivän ja hemaistua omista puoleksi tiedottomista ajatuksistaan, on sekin jotakin.
Vanhuuttaan ei Tiltu ajattele. Joskus kai se piste tulee, mutta niin se tulee itsekullekin. Sitten kai on edessä Huuhkajan ukon mökki. Se ukko kyllä rähisee ja puhuu sanaansa, mutta antaa olla aloillaan, kun vain on ihmisiksi ja osaa pitää puuhansa salassa. Ja rahaakin on sentään, mitä lienee, yhdeksäntuhannen vaiheilla. Kyllä ukko niistä huolen pitää ja on kätköpaikankin kaiken varalta neuvonut:
"Tuoss'on sitten, ettäs tiedät… Saisit sinä, ihmisriepu, jo heittää pois sen elämäsi…"
Ei vaan tule heitettyä, kun on tottunut. Mutta kirkonkylissä ja liikepaikoilla ei Tiltu enää liiku. Mitä kauempana työmaat ovat, sitä kernaammin Tiltu niihin menee, sillä hän tietää, että miehet eivät sairaina ja vaivaisina lähde kauas metsiin. Vaikka osaa hän, sen puolesta, selvän ottaa siitä, kuka on terve ja kuka ei. Ei hän enää kolmatta kertaa vahingossa joudu lasareetiin. Mutta paras sittenkin pysyä metsissä.
Nykyisin Tiltu on mieltynyt Aatsingin Iivariin, kymmenniekkaan, mutta häntä vaivaa Suoperon Alhree, suurikokoinen jätkä länsirajalta. Eihän Alhreessa mitään kummempaa kuin muissakaan, mutta mies on liian suuriluinen ja ilkosilmäinen, puhuu kovalla ja repäisevällä äänellä edessäpäin ja tirskuttaa takana. Eikä Tiltu suostu, piru tiesi, mitä sillä on takana. Ja muutenkin on vähän tunnettu, yhden tilivälin vasta ollut. Miehet seuraavat jännityksellä, kuinka tässä oikein käy. Ei se Tiltu ole ennen tuollainen ollut, mutta ei Suoperon Alhree heitäkään miellytä, se luottaa vähän liiaksi voimiinsa, ei ymmärrä sakin henkeä ja tekee vääryyttä, jos voi, korttipelissä. Mutta Alhree tykkää, ettei hän ole huonompi kuin muutkaan, ja jatkaa hyökkäyksiään.
Eihän Tiltukaan teräksestä ollut. Hän taipui viisikertaisesta hinnasta.
Sillä ihminenhän oli Suopero niinkuin muutkin.
Mutta heti senjälkeen nauroi Suopero täyttä kurkkua.