"Mistä sulle tässä viinat… Olethan jo saanut sen, minkä tarvitsetkin."
"Kyllä te kans olette yksiä saatanoita", sanoo Tiltu ja voi lähteä yötä myöten samoamaan kiitollisemmille maille.
Niin, Tiltu ei enää ajattele menneisyyttänsä, ja oikeastaan hänen historiansa onkin niitä kaikkein tavallisimpia senlaatuisista historioista. Se ensimmäinen oli kotikylän kauppiaan poika, jota hän oli rakastanut. Ei siitä sen enempää. Toinen oli puulaakin kiertelevä kasööri, mutta Tiltu oli jo oppinut tuntemaan miehiä eräältä puolen, ja kasöörillä oli ollut pitkällinen työ ja vaivannäkö, ennenkuin pääsi pyyteittensä perille. Kolmas, — Tiltu palveli silloin Joutsjärven kievarissa, — oli ollut kauppamatkustaja, tukeva, lihava herra, joka oli houkutellut ja hukutellut ja tarjonnut satasen. Siitä kai se vasta oikeastaan oli alkanut: ilman edestä, rahasta, — kuinka kulloinkin sattui. Ja viimein Tiltu oppi sanomaan:
"Raha ensin!"
Valmis. Suuria peräytymisen teitä ei enää ollut, eikä niitä erikoisesti tarvittukaan.
Muuan pruuviherra oli kerran vienyt hänet mukanaan alamaihin, ja hän oli huomannut, että täällä hänellä olisi suuret mahdollisuudet ansaita. Häntä oli syötetty ja juotettu, hän oli ottanut osaa yöllisiin kesteihin, hänellä oli ollut kauniita vaatteita. Mutta Tiltu oli pelännyt, hänellä oli ollut auttamaton vetovoima sinne, mistä oli tullutkin, siellä ei ollut sähkövaloja, pika-ajureita, automobiileja ja poliiseja. Siellä ei tapahtunut niin, että joku surkutteli hänen tilaansa, puhui hänelle myötätuntoisia sanoja ja sai hänet sitten halvemmalla. Siellä: otti ja maksoi ja sillä hyvä. Sitten sai olla sitä mitä oli. Vaan ennenkuin Tiltu sai palata sinne ylös, oli hänen oltava pari kuukautta sairaalassa ja hän älysi, että hän oli jo kaupungissa "kirjoissa" ja ettei hänen enää ollut hyvä sinne palata. Eikä hän sitä surrut, veri veti sittenkin suurten jokien varsille ja tunturien juurelle.
Kolmen vuoden kuluttua Tiltu lopullisesti oppi olemaan ajattelematta ja surematta, ja kun mietteitä joskus tuli, olivat ne laadultaan tilapäisiä. Joskus hän saattoi jotakin kohtaan tuntea rakkauden häivettä, mutta hän oli jo täysin tietoinen siitä, ettei häntä kukaan omakseen ota. Ja niin hän kulki paikasta toiseen, työpaikkoja myöten, ensin joku mukanaan, sitten yksin, rohkeammin.
Tuskinpa hän enää ajattelee vaatteitaankaan, saatikka sitten puhtautta. Hän tietää, että hän kelpaa sellaisena kuin on ja että hänellä on jotakin, joka merkitsee enemmän kuin koreat vaatteet. Sitäpaitsi hän ei vielä ole niin vanha, että hän riippuisi ulkonaisen pynttäyksen varassa.
Saattaa kuitenkin tapahtua, että joku Ruotsin puolella töissä ollut rupeaa ronklaamaan, haukkumaan ja tekemään vaatimuksia. Silloin Tiltu remsseästi nakkaa niskojaan ja menee tiehensä:
"Ei tässä reistailemaan ruveta. Kun ei kelpaa, niin ole ilman sitten."