Ja metsien hongat huokailevat ja taitavat huoata täydestä sydämestään.
Tiltu.
Hän ei ole mikään "Tukkijoen" Maija, hänen virkansa on aivan toinen. Hän on ollut kaksi kertaa lasareetissa, mutta hänellä kerrotaan olevan rahoja säästössä sen Huuhkajan ukon takana, — tiedättehän, — joka on jollakin tavalla Tiltuun kiintynyt. Ukko on lestadiolainen ja itkee usein hänen kovaa kohtaansa, mutta tallettaa kuitenkin hänen synnillä ansaitut rahansa ja antaa hänelle tarpeen tullen ruokaa ja yösijan. Pappi on siitä nuhdellut Huuhkajan ukkoa, mutta ukko on vastannut, ettei hänellä ole sydäntä ajaa Tiltua lankeemuksen tielle, sillä voihan tapahtua, että hän ottaa sanasta, nuhteesta ja varoituksesta ojentuakseen. "Minkä te teette yhdelle näistä pienimmistä…"
Ja Tiltu kulkee savotalta savotalle, työmaalta työmaalle, kesät talvet. Kyläpaikoissa jokainen itseänsä vähänkään kunnioittava ihminen häntä karttaa, mutta metsissä ja jokivarrella hän käy täydestä. Siellä on eri laki ja eri asetukset.
Tiltu ei vielä ole vanha, papinkirjan mukaan on hän juur'ikään sivuuttanut kolmekymmentä vuotta, mutta kun häntä tarkastelee hänen omissa oloissaan, on hänessä jotakin raskasta, väsähtänyttä ja kulunutta. Vähemmästäkin voi ihminen kulua.
Eikä Tiltu myöskään ole ruma. Eihän hän tietysti ole kauniskaan, mutta hänen olentonsa aavistuttaa, että hän voisi olla hyvinkin hyvän näköinen. Hänellä on sopusuhtainen vartalo, mutta hän ei koskaan löydä sille oikein sopivia vaatteita. Hänellä on säännölliset kasvonpiirteet, mutta silmien ympärillä on siniset renkaat ja huulet ovat aina kosteat, niinkuin imisi hän karamellia. Ja käsistä näkee, ettei hän koskaan ole tehnyt raskasta työtä, minkä joskus soutanut itsensä työmaalta toiselle, kun muut ilkeydessään eivät ole ottaneet häntä veneeseensä.
Entisaikaan, viisi, kymmenen vuotta sitten, Tiltu vielä oli ylpeä. Eivät hänelle kelvanneet muut kuin herrat ja nuoret ja pulskat. Taisi joskus ajatella rakkautta ja antautuakin rakkaudesta. Mutta sitten se alkoi mennä alaspäin, piru tiesi, kuinka, — kenties se oli ensimmäisen lasareetireisun jälkeen. Hän otti itselleen seuralaiseksi ja "jarrumieheksi" Sieppi-Amalian, ikivanhan tukkilaislutkan, mutta riitaantui hänen kanssaan ja liittyi Jokipekan Lauriin, viinakauppiaaseen. Kunnes huomasi, että edullisinta oli sittenkin kulkea yksin, pieni puukko rinnalla.
Nyttemmin ei Tiltu enää miettinyt, kuinka hän oli tälle tielle joutunut, eikäpä se olisi mitään hyödyttänytkään, sillä eihän hän ainoa sellainen ihminen ollut maailmassa. Ainoastaan joskus, kun Tiltu oli loppuun suorittanut päivätyönsä ja miehet makailivat nuotiolla, kun syystähdet vilkuttivat ja pimenevän metsän puut huokailivat, kun tukit joessa kumahtivat toisiansa vastaan ja hanuri alkoi soida, silloin tunsi Tiltu epämääräistä halua itkeä.
"Antakaas pojat viinaa", sanoi hän silloin.
Mutta pojat ovat sillä kertaa saaneet hänestä kyllikseen ja vastaavat: