Päivisin on kirkonkylä täynnä toimeliaisuutta. Maantien vieressä oleva harmaanvihreä suo näyttää auringonpaisteessa lempeältä ja ystävälliseltä kuin kukkia kasvava niitty, ja sen takana on varjoisa, viihdykäs metsä. Osuuskaupasta ja Peterin puodista tunkeutuu maantielle sillin, juuston ja nahan haju. Ja kauppa käy, mutta niinhän kaupan pitääkin tehdä. Ja syrjäkylien pororikkaat kulkevat asioillaan nimismiehen asunnolta metsäherran puustelliin ja puustellista pappilaan. On täällä muutakin tekemistä kuin olla olemassa.
Ah, tämäkö on erämaata! Tunturien laet uivat auringonpaisteessa, ja talot näyttävät isoilta ja hyvinvoivilta. Ja katselkaapa vain isäntien siistejä pukuja ja polviin asti ulottuvia saapasvarsia. Voi olla, että erämaata, mutta erämaa on jossakin hyvin kaukana, koko maailmahan on itse asiassa erämaata.
Mutta illan tullen ja yön lähestyessä alkaa tunnelma muuttua. Kauppiaat lyövät ovensa kiinni, hoilaus joella vaimenee, siellä täällä, metsikössä, viipyy vielä korttisakki. Se menee kuitenkin pian levolle, — kuudelta alkaa uusi, totinen työpäivä.
Kestikievarin laakea, viheriänurminen pihamaa on päivisin kirkonkylän proosallisimpia paikkoja. Ihmisiä tulee ja menee, heillä on asioita isännän kanssa, joka on kunnallislautakunnan esimies, joskus voi tulla kyyti ja kyydissä tullut rientää asioilleen päästäkseen mahdollisimman pian pois. Ja ruotsalaisen yhtiön pomot asuvat kestikievarissa, sillä heillä ei ole omia taloja, niinkuin suomalaisilla yhtiöillä. Missäpä eivät muuten kestikievarin pihat olisi enemmän tai vähemmän proosallisia?
Mutta kun ilta alkaa vaihtua yöksi, silloin tulee pihamaalle hiljaisuus. Sisällä huoneissa käyvät vielä ovet, joku kulkee pihan poikki navettaan, tuvassa majaileva jätkä käy panemassa tervatut saappaansa aidanseipään nokkaan kuivamaan. Sitten ei kuulu enää muuta kuin alati hiljenevät äänet kylältä ja hevosten jalkojen töminä tallista.
Aurinko ei mene mailleen, sen valo vain käy kelmeämmäksi. Ilma viilenee ja tulee ikäänkuin kosteammaksi, ulkohuonerivin takana alkavan havumetsän tuoksu kantautuu nyt väkevänä ja vaativana pihamaalle.
Erämaan henki, — päivällä saapunut matkamies ei ole sitä ennen tullut huomanneeksi, nyt hän sen huomaa sitäkin selvemmin.
Kievari on korkealla kummulla, ja sen pihalta voi selvästi nähdä yli kylän. Äsken se vielä oli täynnä työtä ja asiallisuutta, nyt se näyttää merkillisen pieneltä ja kokoonkutistuneelta, talo siellä, toinen täällä, keltainen pappila, valkoinen metsäherran puustelli, kirkon tapuli, joka näyttää vähäpätöiseltä ja pieneltä. Metsä on tummana ja uhkaavana astunut askeleen lähemmäksi, tummanviheriät vaarat ovat kasvaneet korkeammiksi, pohjoislaidalla kohoavan tunturin seinämä on käynyt uhkaavammaksi, jyrkemmäksi ja ikäänkuin kasvettunut kiinni kirkonkylän kupeeseen. Kaukaa katsottuna näyttää siltä, kuin se aikoisi tuossa tuokiossa kaatua kirkonkylän päälle.
Matkamies huomaa, että yö on käsissä, mutta hän viipyy yhä laakealla pihamaalla. Auringonsäteet leikkivät matalan Keinuvaaran kupeella, Keinuvaaran, joka on jossakin soiden ja jänkien takana. Suo purkaa höyryä ja usvaa, värit vaihtuvat harmajasta ja viheriästä kullankeltaiseen. Jos joku nyt tulisi ja kertoisi hänelle, että Keinuvaaran tai Särkivaaran metsiköissä parhaillaan käy keijukaisten tanssi, niin hän ei suhtautuisi siihen ainakaan epäillen. Miks’ei, miks’eikäs se voisi olla mahdollista.
Sillä muutamassa tunnissa on kaikki muuttunut. Sallatunturi ja Rohmoiva olivat korkeita ja kaukaisia. "Täällä me olemme yksinäisyydessämme, eikä meillä suurin piirtein ole tekemistä teidän ja teidän elämänne kanssa. Mutta jos teitä huvittaa vaivautua laellemme, niin te huomaatte, että me ja veljemme hallitsemme erämaita." Niin ne olivat äskein seisoneet korkein, auringonpaisteisin otsin; nyt ne ovat tulleet lähemmäksi katsomaan, mitä viheliäinen ihmislapsi on saanut aikaan. Ja ne huomaavat, ettei ihmislapsi ole saanut aikaan juuri mitään, peltotilkun tuolla, uuden rakennuksen täällä, kaikki asioita, jotka murusina sulautuvat suureen kokonaisuus teen.