Tänä yönä antaa erämaiden haltia aavistaa olemassaolonsa. Kyllähän ne ihmiset puuhaavat kaikenlaista, mutta pieniä, kovin pieniä he sittenkin ovat. Luojan aurinko paistaa kyllä, mutta pientä, vaatimatonta asutusta ympäröi joka taholta suuri autius ja suuri asumattomuus.
Ettäkö täällä on ihmisiä? Kaikkeuden tunto on käynyt niin voittavaksi, että matkamies unohtaa seisovansa kievarin viheriällä pihamaalla. Niin, aivan oikein, joku aika sitten muuan jätkä toi saappaansa kuivamaan ja muuan nainen tuli navetasta.
Matkamies istuutuu portaille, joiden alin askelma on kivestä. Hän odottaa, että kivi vastaisi pehmeältä niinkuin puu, mutta se on sittenkin kiveä. Aika, paikallisuus ja etäisyydet ovat käyneet epämääräisiksi. Minä olen tässä, tämä minun ympärilläni on maailma. Illalla minä tulin läpi erämaiden alamaista. Siellä on liikettä ja elämää, mutta se on siellä jossakin, se ei kuulu tänne.
Kaikki näyttää yhteenkuuluvalta ja elolliselta. Laakeapintainen kivi tuossa keskellä pihaa voisi kertoa oman historiansa, rakennukset tuntuvat luontoon kuuluvilta, niinkuin olisivat aikojen alusta siinä seisoneet. Ja kuitenkin on ladon seinä uusi, se tuoksuu vielä pihkalle. Ihmiskäden töitä on kaikkialla näkyvissä, mutta se on pientä ja olematonta sen rinnalla, mikä sitä ympäröi. Siirrä Sallatunturi paikoiltaan ja muuta se harmaakiviseksi linnaksi, silloin voit sanoa jotakin tehneesi.
Itsetiedottomasti kääntyvät matkamiehen ajatukset hänen omaan itseensä ja kaikkeen siihen, mihin hän joskus on uskonut. Hänen mieleensä tulevat lapsuuden päivät ja nuoruuden toiveet, ja ne viehättävät kyllä muistia, mutta yhtäkaikki tuntuvat ne yhdentekeviltä ja vähäpätöisiltä. Miksipä ylimalkaan ajatella jotakin, joka joskus on ollut. Nykyisyyshän on kuitenkin määräävä, ja nykyisyys on jossakin kaukana, avaruudessa, hm, erämaassa.
Lintu tirskahtaa metsässä, aurinko alkaa lämmittää, yö muuttuu aamuksi. Matkamies katselee ihmettelevin silmin ympärilleen: tällaistako tämä olikin, hm; elämä alkaa.
Askeleet narskahtelevat seinänvierushiekassa, ja kotiin saapuva yökulkija hämmästyy nähdessään matkamiehen istuvan portailla. Mutta matkamies ei hämmästy.
"Teillä on täällä ihmeelliset yöt", sanoo hän tuntemattomalle ihmiselle toverillisesti.
"Sellaisia kai ne ovat aina tähän aikaan", vastaa yökulkija asiantuntemuksella ja hiukan tylysti.
Aivan kuin että "suotta niitä on töllistellä".