Kunnia
Se alku oli tapahtunut sillä tavoin, ettei Juho Matinpoika sitä itsekään oikein ymmärtänyt, ja nyt oli tapahtunut tai oli tapahtumassa loppu. Kirje, avattuna ja rypistettynä, oli vielä hänen edessään.
— Niin vain, niin vain, — sanoo nuori Juho Matinpoika itsekseen ja katselee ilmeettömin silmin eteensä. Mutta myöhemmin hän ajattelee, että se on hyvä, että isä sai asiasta tiedon heti eilen, kun kirje oli tullut.
— On se hyvä, — jatkaa hän ajatuksiaan, — hyvä sukukunnankin vuoksi, ja isä kun osaa parhaiten tällaiset asiat ja seikat harkita.
Mutta kun hän ryhtyy miettimään itse pääasiaa, sitä, mistä tämä kirje johtui, ei hän löytänyt siinä hakemallakaan mitään lämmittävää, ei edes mieltäkiinnittävää. Se oli nyt tapahtunut. Tässä oli seuraus. Selvä on.
Nuori Juho Matinpoika nousee tuoliltaan ja kävelee muutaman kerran edestakaisin kamarinsa lattialla. Sitten hän pysähtyy ikkunan luo ja antaa katseensa harhailla yli lumisen lakeuden, jonka rantoja reunustaa mustanpuhuva metsä. Vaaleanharmaja, ohut savu nousee talojen ja tönöjen savupiipuista hajaantuen kylmään, teräksensiniseen avaruuteen. Nyt on aaton aatto, ja siellä puuhataan joulukiireissä niinkuin täälläkin, Saranpäässä, mutta talot ja tönötkin tekevät nyt Juhoon aution, kalsean ja poistyöntävän vaikutuksen. Autiolta näyttää taaja-ikkunainen Suuriniemi, kylmältä valkoinen, mahtava Muilu, ja tuolla, Muilun liepeillä, pistäikse esiin Peltoniemen päärakennus. Niin, mutta sinnehän hänen ei pitänyt katsoa.
Juho puraisi hampaitaan yhteen ja istahti uudelleen. Ei tarvinnut
Saranpään pojan katsella Peltoniemen tytärtä, jos lieneekin ennen
katsellut. Ja olihan katseltu. Lapsesta asti. Saranpään ainoa poika ja
Peltoniemen ainoa tytär. Mutta nyt tuli loppu, läjähtävä loppu.
Juho muisti, että vanhukset joskus olivat hymyilleet sellaista ohutta, itsetiedotonta hymyä heitä katsellessaan. Hänen omat vanhuksensa ja Peltoniemen vanhukset. Heillä kai oli heihin, Juhoon ja Peltoniemen Anna-Liisaan, nähden omat toivomuksensa. Eivätkä ainoastaan toiveet, vaan myöskin varmuus, joka vain odotti toteutumistaan. Tässä se nyt oli.
— Saatana vie! — pääsi Juholta, ja hän löi nyrkkinsä pöytään, mutta samassa hän havahtui.
Ovi avautui raolleen, ja Saranpään ukko pisti päänsä sisään.