— Älä edes kiroile! — sanoi hän ja näytti siltä, kuin hän olisi aikonut sanoa enemmänkin, mutta muutti päätöksensä ja painoi oven uudelleen kiinni. Sitten Juho kuuli, kuinka isä avasi ja sulki toisenkin oven ja meni tuvan puolelle. Hetken kuluttua hän ajoi ikkunan ohi kylälle päin.
* * * * *
Nähdessään, että isä poistui, meni Juhoon jonkunlainen heikko vapautuksen tunnelma. Hän saattoi ajatella asiata keveämmin ja vapaammin.
Se oli silloin keväällä, kun humu kävi kautta maan ja sotatorvet soivat. Meni muita ja meni hänkin, Saranpään Juho, ainoa poika. Koko talo oli vakavan näköinen, äiti itkeä tihuuttelee.
— Kulje varoen, — nyyhki hän, ja pidä Jumala silmäin edessä.
Juho koettaa karaista luontoansa, ettei näyttäisi ämmämäiseltä, mutta sydän hätkähtelee ja suupielet vavahtelevat. Isä kiiruhtaa lähtemään, hevonen on jo valjaissa eikä juna odottele. Eteistuvassa on Peltoniemen Anna-Liisa katsomassa Juhon lähtöä. Kukaan ei pidä sitä minään, Anna-Liisa on jo niinkuin jotenkin Saranpäähän kuuluva.
— Muistahan nyt joskus, — sanoo Anna-Liisa ojentaen kätensä ja koettaen hymyillä, ja Juhon sydän vavahtelee vielä enemmän, mutta hän tekeytyy reiman ja huolettoman näköiseksi ja vastaa:
— Kyllä kyllä…
Mutta isä kiiruhtelee yhä. Saranpäässä tapahtuu harvoin, että isäntä itse kyyditsee ketään. Ei kievariaikana kyydinnyt kuvernööriäkään, rengin lähetti. Näin sitten mennään asemalle, ja isä on niinkuin ei sotaa olisikaan, sanoo sanan ilmasta ja virkahtaa, että Muilun rengit vietiin jo illalla asemalle, mutta kylläpä tästä vähemmälläkin kiireellä ennättää. Asemalla isän mielentyyneys kuitenkin pettää, vaikka hän kipristää silmiään ja vetää huulensa tiukempaan. Ja hyvästiä heittäessä hän jo vähän niinkuin katkonaisesti sanoo:
— Tiedät sitten, poika, että meiltä on aina kuljettu kunniallisilla teillä ja annettu sana on pidelty kuin lakituvassa tehty vala niin ystävälle kuin vihollisellekin.