Mutta viimeksi isä oli ikäänkuin poistaakseen painostavan tunnelman sanonut jonkun leikkisanankin:
— Älä nyt sitten sen kiväärin kanssa suotta päiviä… Muuta kuin asiasta tehden…
Niinpä sitten kuluu kokemuksista ja vaiheista kyllästytetty kevät, ja muutamana päivänä, juuri, niihin aikoihin, kun maa etelän puolessa alkaa olla lumesta vapaa, saavuttaa sota erään huippukohtansa: valloitetaan suuri ja tärkeä kaupunki.
Tähän asti Juho ajattelee vaivattomasti ja keveästi, mutta sitten ajatus matelee eteenpäin aivan kuin maata tunnustellen ja koettaen turhaan etsiä puolustusta miehen teoille. Hän huomaa nyt, että hiukkasta myöhemmin kuin hän muitten mukana syöksyi taistelevaan ja savuavaan kaupunkiin, muodostuu myöskin hänen yksityiseen elämäänsä eräs solmu, jonka hän vasta nyt oivaltaa.
— Villiintyyhän sitä ihminen yhtämittaisessa huminassa ja verenvuodatuksessa, — sanoo hän ikäänkuin alkulauseeksi ja puolustukseksi sille, mitä nyt seuraa, ja koettaa palauttaa mieleensä sitä ylivoimaista riemua, jota hän tunsi valloituspäivänäkin, mutt’ei tahdo siinä onnistua. Ulkona levitteleikse totinen lakeus, ja pakkanen paukahtelee nurkissa.
Niin, se riemu oli ollut silloin ylivoimainen, eikä Juho luullut poikenneensa kunniallisilta teiltä, kun oli riemuinnut toisten kanssa. Muutamana kuulakkana kevätiltana hoippuu hän asuntoonsa tuntuvasti humalassa. Hän olisi tahtonut syleillä koko maailmaa, antaa anteeksi ihmisille tämän verenvuodatuksen ja huutaa ilmoille sydämensä syvimmät salaisuudet. Senkin, että siellä lakeudella, Peltoniemen paljastuvien pihlajien takana, odotti häntä joku.
Ilta alkaa jo vaihtua yöksi, ja asuntopaikassa on se veikeäsilmäinen, pullakka tyttö avaamassa. Juho ei ole ennen häntä edes erikoisesti huomannutkaan, mutta nyt tyttö on ylisillään ja pitelee käryävää tuijua kädessään. Tällä kertaa hän Juhon mielestä on suuri ja valloittamaton kaunotar.
Päästessään tähän kohtaan ajatuksissaan Juho vavahtaa ja hänen kasvoilleen leviää jännittynyt, tuskallinen ilme. Nyt hän ei tunne mitään, hän kertaa vain koettuja tosiasioita ja katselee tiukasti suurta totuutta silmiin. Silloisen humalan seasta etsii hän kylmiä tosiseikkoja.
— No sinä kai olet tyytyväinen nyt? — oli se tyttö sitten kysynyt.
Juho oli ikäänkuin selvinnyt humalastaan eikä ollut keksinyt vastausta.