Olihan työkansankin asema parantunut. Liinu huomasi sen omasta asemastaan. Palkka ei vielä sanottavasti ollut noussut, mutta vapaata aikaa oli jo paljon enemmän. Mutta niitä juttuja ei Liinu enemmältä ajatellut, sillä hän oli luotu tekemään työtä ja teki mielellään. Hänen ajatuksensa pysyi vain rakkaudessa.
Tästä tunteesta, olipa se minkälaatuista tahansa, hänellä ei, niinkuin paljosta muustakaan, ollut suuria aavistuksia. Isästään hän ei muistanut muuta kuin että se oli sänkinen ja parkitulle nahalle haiseva työmies, jonka polvella hän kerran oli istunut. Muuta hän ei hänestä muistanut eikä äidistään sitäkään.
Mutta sen hän muisti, miten hän aivan kuin oli herännyt Harjun suurilukuisessa perheessä, joka hänen aikanaan oli kasvamistaan kasvanut, ja hoidellut pienempiänsä, jotka eivät olleet hänen veljiään eivätkä sisariaan. Jos hän sen toisinaan oli sattunut unohtamaan, oli häntä siitä kouraantuntuvalla tavalla muistutettu. Kun hän sitten viisitoistavuotiaana sai käskyn mennä itse ansaitsemaan elatuksensa, oli se harmaa ja hyhmäinen marraskuun päivä onttoudestaan ja surullisuudestaan huolimatta tuntunut hänestä jonkunlaiselta vapautuksen päivältä. Siitä oli nyt viidettä vuotta, ja sinä aikana hänellä ei ollut ollut aikaa perehtyä rakkausasioiden puoleen eikä toiseen. Herrasväet rakastivat lapsiaan, herrat ja rouvat kenties myöskin joskus toisiaan, ja tytöt olivat joskus jutelleet rakkaudesta ja sille nauraa kikatelleetkin. Liinulle ne olivat jääneet ulkopuolisiksi asioiksi.
* * * * *
Hänen sulhasensa nimi oli Nikolai. Sillä oli sama nimi kuin keisarillakin, joka keväällä oli pantu viralta pois, silloin kun kansalle oli koittanut vapaus. On surullista, että keisaritkin, joita niin oli kunnioitettu ja pelätty, pannaan viralta, ja viedään linnaankin, mutta jos ne kerran ovat eläneet huonosti, niin minkäs sille voi. Kun kansa nyt kerran oli noussut. Muuta nousua ei Liinu tosin ollut nähnyt kuin hirmuista meteliä ja ilonpitoa kaduilla, mutta hän uskoi, mitä toiset sanoivat, että ne olivat nämä Venäjän pojat, jotka olivat kukistaneet sortovallan ja sen mukana myöskin keisarin.
Siihen asti hän oli sotamiehiä pelännyt, mutta siitä asti hän rupesi katselemaan heitä hiljaisella kunnioituksella. Eikä hän siitä asti myöskään uskonut, mitä herrasväki sanoi, että ryssää — niinkuin he sanoivat — piti pelätä ja kavahtaa, että piti juosta pakoon, jos joku yritti lähestyä. Hän näki, etteivät muut heitä pelänneet, ja tunsi, ettei myöskään hänen ollut pakko sitä tehdä. Ja sitten hän alkoi käydä tansseissa. Sen nimi oli nyt siis Nikolai. Liinu on jo vähitellen saanut astiansa kuivatuksi ja keittiön järjestykseen ja hänelle jää enemmän aikaa tämän Nikolain miettimiseen. Ei hän paljoa ymmärrä siitä, mitä se puhuu, mutta hänellä on sykähdyttävä tietoisuus siitä, että se on rakasta ja hyvää. Se on suudellut häntä ja ottanut häntä vyötäröistä. Ei Liinu ole koskaan ennen sellaista kokenut. Se oli ollut niinkuin pahaa ja hyvää samalla kertaa, mutta niin paljon enemmän hyvää, että se kokonaan peitti pahan. Enää hän ei pahaa oikeastaan muistanutkaan.
Mutta keittiöön hän ei sitä ollut laskenut. Kuuluivat muut laskeneen, muttei hän herrasväen takia eikä sisäkönkään, joka hänkin oli maalla.
"Liinu muistaa nyt sitten sulkea ovet tarkasti illalla."
"Kyllä."
"Ja jos Liinu menee ulos, niin ei pidä viipyä kovin myöhään. Minähän en pidä siitä."