Liinu kuulee sanat kuin unessa ja näkee herran kävelevän keittiönportaita alas. Hän on näkevinään puoleksi tuiman, puoleksi kysyvän silmäinluonnin, mutta se häipyy hänen mielestään samalla kertaa kuin herran vartalokin portti-aukosta. Sitten hän käy katsomassa, onko paraatiovi lukittuna, ja alkaa laittaa itseään kuntoon.
Mutta juuri kun hän on hajoittamassa tukkaansa iskee häneen ajatus, miksi herra nyt meni keittiön läpi eikä katuoven kautta kuten tavallisesti. Hän menee uudelleen katsomaan, onko oven avain sisäpuolella, ja huomaa asian niin olevan. Hän on kokonaan rauhoittunut kun hän palaa jatkamaan keskeytynyttä pukeutumistaan.
II
Loppukesän yö on näillä main lauhkea ja hämärä ja ikäänkuin pumpuliin kääritty. Soiton sävelet huvipaikoista eivät vielä ole laanneet kuulumasta eivätkä pitkään aikaan lakkaakaan, ja kaduilla ja puistossa on supatusta, naurua ja kiimaa.
"Ryssänlikka", kuului ääni heidän takanaan.
Liinu hätkähtää ja kääntää katseensa läpi hämärän puhujaan päin, jota hän ei näe. Aivan varmaan ei sanoja myöskään ole häntä nähnyt, ja jos olisikin, niin mitäpä sitten. Hetken kuluttua hän on jo koko asian unohtanut. Ja toisekseen hän on joskus kuullut sanottavan pahemmastikin, — jonka hän myöskin on unohtanut.
Sillä hän on onnellinen; mitä hän siitä, mitä mikin sanoo. Sanokoot.
"Hävittömiä olemas", sanoo Nikolai.
Siihen ei Liinulla ole mitään vastattavaa. Hänen mielessään ja sielussaan asuu varmuus siitä, että tuo, joka astuu hänen vierellään, häntä rakastaa. Sen hän on kyllä pitkin aikaa tiennyt, mutta vasta nyt hän on siitä varma. Miksi? Sitä hän ei voisi itselleen selvittää, jos ymmärtäisi sellaista tahtoakaan. Vaan kenties siksikin, ettei ole muilta aikaisemmin sellaista kuullut.
Liinu vaeltaa eteenpäin ja venäläinen, tämä Nikolai, hänen rinnallaan kuin oleellinen osa hänestä. Kuluu hetkiä, jolloin Liinu häntä ei muistakaan, tuntee vain hänen läsnäolonsa.