* * * * *
Mitään hirveää ei Nikun puolelta tapahtunut sinä vuonna eikä vielä seuraavanakaan. Mutta hänen olemukseensa tuli vieläkin enemmän urkkivaa ja väijyvää, niinkuin olisi hän joka hermollaan odottanut kuulevansa itsestään tai vanhemmistaan jotakin epäedullista tai häpäisevää, voidakseen sitten kostaa.
Mutta kolmantena talvena pieksi hän suutarin Tuomaan, joka oli hänelle virnaillut, henkihieveriin, saman Tuomaan, joka nurkan takana oli hänelle tarjonnut ensimmäisen irvistyttävän ryypyn ja ensimmäisen oksennuttavan paperossin.
Silloin Nikolai Sarkka, viidentoista vuoden ikäisenä, toimitettiin kasvatuslaitokseen.
VII
Kesäinen aurinko paistaa pölyttyneille kivikaduille, jotka ovat täynnä autojen edestakaisin hurraamista, kiiruhtamista ja työn ryskettä rakennustyömailta. Niillä näkyy olevan runsaasti tekemistä ja lujasti rahaa, kaikilla noilla kiiruhtavilla ihmisillä, mutta toinen on asia sillä, jolla ei ole tekemistä ja vielä vähemmän rahaa. Hän voi tyytyä syrjästäkatsojan vaatimattomaan asemaan päiväksi tai pariksi, vaikkei hänellä olisikaan rahaa, kun vaan vaatteet ovat mukiinmenevät ja yöt lämpimät, mutta kolmas tai neljäs päivä panevat jo pakon eteen. Jotakin täytyy etsiä vaikka hiiden hinkalosta.
Kaupungin pöly näkyy asettuneen vihreitten puitten lehdillekin. Niku tarkastelee mielenkiinnottomasti puita ja vihertävää ruohokenttää, penkeillä istuvia tai ohikulkevia ihmisiä ja aikoo sytyttää paperossin. Mutta tupakka on kaikki ja tyhjä laatikko taskun pohjalla. Itsekseen sävähtäen viskaa hän sen eteensä käytävälle ja alkaa kaivella taskujansa. Ei markkaakaan, ei suorastaan pennin pyöryläistä.
Mutta hän ei kiroa, ei edes kiukuttele itsekseen. Hän ajattelee vain kylmästi ja harkiten edessä olevaa tosiasiaa. Liivit, — nehän olivat kesällä aivan tarpeettomat, joten hän hyvinkin voisi viedä ne panttiin, mutta asia tuntui hänestä vastenmieliseltä ja nöyryyttävältä. Sehän on melkein kuin olisi elänyt puolialastomana.
Vaan kello! Peijakas vie, olihan hänellä kello, oikeastaan ylellisyyskapine, hänenlaiselleen. Hetkisen hän hartaasti ajatteli kelloa ja summaa, jonka siitä saisi, — tietenkin hän lunastaisi sen takaisin heti kun saisi työtä ja työstään palkan. Mutta lopulta senkin kanittaminen tuntui hänestä ilkeältä. Se oli muisto kasvatusvanhemmilta ja ollut hänellä jo melkein vuoden. Jos lopultakin olisi pakko joksikin aikaa mennä heidän armoilleen, olisi noloa, ellei kelloa olisi mukana.
Sillä he olivat häntä pyytäneet tulemaan jo vuosi sitten, jolloin hän pääsi kasvatuslaitoksesta. "On paras, että tulet suoraan tänne", olivat he kirjoittaneet, "niin koetamme keksiä sinulle jotakin sopivaa hommaa."