"Eivät ne valehtele", nyyhkii hän. "Eivät ne siitä muuten aina puhuisi.
Ja sitten ne sanovat, että ota selvä asioista."
Kasvatusäiti huomaa, että Niku vääjäämättömästi uskoo asiaansa, ja koettaa häntä lohduttaa. Mutta hän ei osaa muuta kuin silitellä hänen päätänsä ja kyyneleet silmissä hokea:
"Jos asia niin olisikin, niin minkä, lapsi parka, sinä sille teet.
Jokuhan isä meillä kaikilla täytyy olla."
Niku on niinkuin ei kasvatusäidin sanoja kuulisikaan. Hänen päässään ovat arvatenkin jo toiset ajatukset. Viimein hän taas nostaa katseensa kasvatusäidin puoleen.
"Entä äitini", kysyy hän kuiskaten, "oliko hän sellainen, niinkuin ne sanovat, sellainen huono nainen?"
"Ei", tulee vastaus varmasti ja tanakasti. "Hän kuuluu olleen hyvä ja kunnon ihminen."
Siiloin Nikun silmät välähtävät, hän puree hampaansa yhteen ja puristaa nyrkkiin pienet kätensä. "Ja jos ne vielä tulevat minulle sellaista puhumaan", sanoo hän ääni väristen, "niin minä kyllä…"
"Mitä sinä nyt?" keskeyttää kasvatusäiti.
"Niin minä ne kyllä tapan", lopettaa pikku poika synkästi.
"Älä, poika parka, puhu niin hirveitä."