Kyllähän maantie kulkijansa elättää.
Niku ei ole pantannut liivejänsä eikä myöskään kelloansa, ja pari kolme yötä hän on viettänyt heinäladoissa. Aivan viime hetkillä tuli hän muistaneeksi, että maillahan lienevät heinähommat parhaillaan käynnissä ja niiden jälkeen alkaa elonleikkuu. Hän on laitoksella niihin puuhiin jonkun verran tottunut, ja ilman sitäkin: kylläpä työ tekijänsä neuvoo. Ei muuta kuin painu taipaleelle. Siinä ei paljoa tarvita, ei juuri muuta kuin jalat allansa.
Ja maantie on pitkä ja loputon, mutta, niinkuin sanottu, se elättää kulkijaimensa. Mutta Nikulla ei alussa ole onnea. Hän saa tunniksi tai pariksi, joskus puoleksi päiväksikin, tilapäistä työtä, koska talojen väet ovat niityillä. Siitä heruu aina ruoka-ateria ja joku markka rahaakin, mutta siihen se sitten aina kerraksi loppuukin ja uusi vaellus on edessä.
"Mahtaisikohan tuon näköisestä miehestä oikein heinämieheksi ollakaan", arvelivat isäntämiehet puoleksi hymyillen, puoleksi arvostelevasti. Niku noituu itseksensä. Hän on pitkä ja hoikka ja tietää, että hän ehkä näyttää hyvinkin heikolta, mutta tietää myöskin, että hänessä on voimaa yhtä paljon kuin kenessä muussa tahansa. "Saisiko talossa yösijaa?" tiedustelee hän. "Eipä taida, kun muutenkin on liikaa väkeä paikat täynnä."
Rengit muhoilevat tyytyväisinä, kylläisinä ja hiukan pilkallisina, röyhtäisevät ruuan päälle ja panevat tupakaksi, mutta piikatytöt ja naisväki ylimalkaan luovat häneen ihastuneita ja myötätuntoisia katseita. Niku menee ovea kohden. "Minne se sälli nyt?" kysyvät miehet. "Eteenpäin vaan", vastaa hän huolettomasti. "Ja terve sitten."
Eivätkä häntä oikeastaan liikutakaan tupien penkit, kirppuiset lattiat tai muut sellaiset tilapäiset yöpaikat. Kellahtaa lähimpään latoon äskettäin niitetyille heinille, katselee aikansa tummenevaa taivasta ja nukahtaa sitten herätäkseen aamuauringon paisteeseen ja jatkaakseen matkaansa uusin toivein ja joskus uusin suunnitelminkin.
Kerran hän joutuu tansseihin, joita pidetään muutaman riihen katoksen alla. Aikansa hän, maantieltä tullut, seisoo syrjässä ja katselee. Mutta tanssin ja rytmin henki tarttuu häneen. Koskaan hän ei ole tanssinut, vaan äkkiä hänestä tuntuu kuin hän sen taidon muutenkin osaisi, kuin olisi se hänessä myötäsyntyistä, oleellista, niinkuin puhelahja tai lauluääni. Ei muuta kuin mennä mukaan vaan. Ja sen enempää ajattelematta ottaa hän lähimmän tytön ja vie hänet tanssiin.
Vasta keskipermannolla ollessaan hän häkeltyy, mutta jalat alkavat totella kuin itsestään, ja hän huumaantuu ja hurmaantuu yhä enemmän. Näin sitä mennään, palkit jymisevät ja läheinen metsä tuoksuu. Tämä on elämää. Seuraa toinen tyttö ja seuraa kolmaskin, — näinkö helposti se käykin.
Mutta muut tanssivieraat alkavat häntä katsella: mikä kulkurisälli se on, joka noin vain maantietä ohikulkiessaan työntyy tänne ja alkaa kuljetella heidän tyttöjään. Asiaan kuuluu, että sille on annettava selkään.
Niku ei vaan huomaa mitään. Hän menee kuin lemmessä, kun on menon alkuun päässyt. Vasta kun tulee väliaika ja hän pyyhkii hikeä otsaltaan, hän huomaa, että jotakin on tekeillä.