"Ei siitä kiitoksella pääse. Siitä menee eri maksu."
"Onpa siinä rahanahnetta ämmää", ajattelee Niku. Ääneen hän sanoo:
"Eiköhän tuota maksua kestettäne."
Eukko alkaa keittää kahvia, ja koko ajan hänen suunsa käy kuin mylly. Hänellä on nähtävästi harvoin puhekumppaneita, ja kun sellainen sattuu kohdalle, on sitä käytettävä.
"Onhan sitä sattunut tähän mökkiin monenlaista kulkijainta", puhelee hän, "mutta yksi täällä kerran teki lapsen."
"Älkäähän nyt. No, sattuuhan sitä sellaista, ja jossakinhan se lapsikin on tehtävä."
"Niin aina. Vaan sen tehtyään se kuoli juuri tuohon sänkyyn ja kakara vietiin kaupunkiin. Missähän sekin nyt lienee."
Kahvi kiehuu yli laidan ja eukko huokailee. Nikun mieli joutuu omituiseen käymistilaan. Mutta eukon kieli on väsymätön, hän kertoo nähtävästi yhtä suurimmista tapahtumista, missä hänellä on ollut sormensa mukana.
"Koetin minä niitä parhaani mukaan hyysätä", juttelee hän, "sekä äitiä että lasta. Kas, se oli sillä tavalla, että se poika oli ryssän tekemä. Äidin viimeiset sanat olivatkin, että 'pankaa sille nimeksi Nikolai' ja siihen se sitten sykehtyi. Tunnusteli vain kädellään poikaansa."
Niku istuu kuin salaman lyömänä, vain sydän tykyttää kuuluvasti. Mutta sitten alkavat ajatukset toimia, ja hän tarkastelee ahnaasti tupaa, sen koko sisustusta ja erittäinkin vuodetta. Tässä, hän siis oli syntynyt ja tuosta ovesta hänen äitinsä oli kannettu kuolleena ulos ja hän itse viety kaupunkiin hoidettavaksi.
"Minkälainen ihminen sen lapsen äiti oikein oli?" kysyi hän pitkän tuokion kuluttua äänellä, jota ei tahdo tuntea omakseen. "Jaa — ihminen, kysyit?" Eukko on nyt saanut kahvinsa valmiiksi ja saattaa siis päästää kuvaamiskykynsä täyteen valtaan.