"Eikö Niku koskaan ajattele isäänsä?" kysyi kasvatusäiti vihdoin.
"Hänhän voi olla vielä elossa."
"Mitä minä meren sannasta. Virta sen vie ja tuuli tuo. Mutta äiti on toinen asia." Ja ääni saa matalamman soinnun kun hän jatkaa: "Kävin tullessani hautausmaalla katselemassa… mutten minä mitään löytänyt, vaikka miten olisin koettanut etsiä."
Kasvatusisä tietää, ettei Sarkan Liinu-vainaja ollut niitä ihmisiä, joiden haudoille pystytetään kiviä eikä edes puuristejä. Ja kukapa niitä hänelle olisi edes ollut pystyttämässäkään. Mutta hän haluaa tehdä Nikulle palveluksen ja sanoo:
"Älähän hätäile. Minä käyn kirkkokonttorissa tiedustelemassa. Kyllä niillä siellä pitäisi olla tieto kaikista kuolleista ja haudatuista."
Ja hän painaa oitis lakin päähänsä ja lähtee. Mutta Niku jää syviin mietteisiin. Ehkäpä äitivainajaa ei olekaan haudattu tänne. Olisi pitänyt tiedustella siellä syntymämökillä, olisiko hän mahdollisesti haudattu sikäläiseen hautausmaahan. Miksi häntä tänne olisi rimppuutettu? Ja jos oli, niin eivätkö ne huolineet häntä sinne? Kurjuuden kuva Nikun mielessä käy yhä kaameammaksi.
Muutaman tunnin kuluttua kasvatusisä palaa takaisin.
"Kyllä hänet tänne on haudattu", kertoo hän, "mutta näin pitkän ajan jälkeen eivät he voineet sanoa, minne. Joka tapauksessa jonnekin hautausmaan laidoille. Jos haluat, niin mennään katselemaan."
Vaan Niku ei halua. Hän on jo katsellut hautausmaan laidan ja tietää, että se on rivi keltaisia, hoitamattomia ja tallattuja hautakumpuja, joku kuihtunut, köyhän käden sitoma seppele siellä ja täällä. Hänen äidillään oli tuskin ollut edes sellaista, eikä ollut varmasti ollutkaan. Ei, mitä hyödyttäisi sinne mennä enää toista kertaa arvailemaan, nuuskimaan ja tonkimaan. Jonkun sellaisen alla oli hänen äitinsä mätänemässä, — ellei toista jo oltu kuopattu päälle. Se sai riittää.
Seuraavan yön Sarkan Nikolai nukkuu levottomasti, vaikka vuode onkin erikoisella huolella valmistettu, niin että hän vuosikausiin ei ole semmoisella nukkunut. Hän ajattelee lapsuutensa aikoja, jotka hän yhdessä kasvinveljensä kanssa on nukkunut tässä samassa vuoteessa, ajattelee kasvatusvanhempiansa, joille hän jotakin merkitsee ja joille hänen pitäisi olla kiitollisuudenvelassa, mutta ennen kaikkea hän ajattelee pitkää riviä köyhien ja tuntemattomien hautakumpuja. Eikä mikään saa häntä viipymään yli aamun.
"Ei, kyllä minun nyt on lähdettävä", päättää hän. "Mutta kyllä minä joskus ilmoitan."