"Miksei sitten?"
"En minä osaa sitä selittää, mutta niin se vaan on. En minä voi täällä pitempiä aikoja olla."
"Mutta ehkä muualla?"
"Sitä en osaa sanoa."
Syntyy pitkä äänettömyys, jokainen ajattelee itsekseen. Viimein:
"Mistäpäin Niku nyt viimeksi tulee?"
"Kävin mökillä, jossa olen syntynyt."
Kasvatusvanhemmat vavahtavat. Siinä mahtoi olla joku erehdys. Kuinka
Niku sinne oli osannut, jota eivät hekään tienneet?
"Osuin sinne aivan sattumalta, niinkuin kulkija osuu. Ja puhuttelin pitkän aikaa vaimoakin, joka oli nähnyt minun syntyvän ja äidin melkein samalla kertaa kuolevan. Sen viimeiset sanat olivat olleet: 'Pankaa sille nimeksi Nikolai'. — Kuka muu se olisi ollut?"
Kasvatusvanhemmat nyökäyttelivät. He ajattelivat, että kohtalo kulkee omia mutkallisia teitään. Poika pannaan kulkemaan samoja teitä kuin äitinsäkin, eikä edellinen nähtävästikään tiedä, siunatako vai hävetä sen muistoa, joka hänet on synnyttänyt.