Kasvatus-isä on tullut hiukan likinäköiseksi ja siristelee silmiään.
"Mutta eikö se ole Niku?" kysyy hän viimein.
"No mutta elämässä, Niku se on!" pääsee kasvatusäidiltä.
"Joo, kyllä se minä olen", toteaa Niku häkeltyneenä. Hän siis merkitsi näille ihmisille jotakin.
"Käy nyt peremmälle istumaan ja kerro. Aiotko sinä jäädä tänne?"
"Ei, en minä aio tänne jäädä. Minä tulin vain teitä katsomaan eikä minulla ole mitään tuomisiakaan."
"Älä sinä tuomisista. Kyllähän me, vanhat ihmiset, toki älyämme nuoren miehen aseman…" Kahvipannu pannaan tulelle ja siinä kysellään ja vastataan. Mutta Niku on kuin oman itsensä ulkopuolella, hän vastaa yksitoikkoisesti ja harvasanaisesi, ja kaikki tämä on hänestä kuin unta. Millaista oli kasvatuslaitoksessa? Kyllähän se siinä meni, ei hänelle ainakaan huonoa ja ikävää muistoa jäänyt. Entä mitä Niku on viime aikoina hommaillut? Ovat ne souvit aina tahtoneet loppua kesken; viime aikoina on tullut etupäässä vain kuljetuksi, ja tehty on, mitä eteen on sattunut.
"Niinpä niin. Ne työajat ovat huononpuoleiset nykyisin. Mutta Nikunhan sopisi nyt jäädä tänne ja koetettaisiin sinulle yhdessä hakea vakinaista työtä."
Niku katselee miettiväisenä eteensä.
"Kyllähän se niinkin olisi", vastaa hän, "muttei se nyt kävele."