Siihen aikaan alkavat yöt jo olla tummat ja taivaalla on tähtiä, Sarkan Nikolai kulkee ohi Marjasen taloryhmän, kiertää järven ja saapuu sitten metsätielle, joka näyttää suoralta ja loppumattomalta.
Tulee yö, mutta hän painaltaa vain eteenpäin ja ajattelee ihmistä, joka oli luotu hänen äidikseen ja josta hän juuri äskettäin oli saanut ensimmäisen hämärästi tajuttavan mielikuvan. Millainen oli hänen kohtalonsa ollut ja miten paljon hän oli mahtanut saada kärsiä? Ja nyt poika kulki samoja polkuja kuin äiti aikaisemmin.
Hänen olisi tehnyt mieli itkeä, mutta samalla häntä kiroilutti. Lopen väsyneenä hän poikkesi tien viereen ja nojasi päänsä puunrunkoa vasten.
"Voi jumalaut sentään", pääsee hänen huuliltaan.
Ja hetkistä myöhemmin tulee kuin huokaus:
"Mutta pirunkos minä sille mahdan."
Sitten hän nukahtaa.
IX
Niku kiipeää portaita ylös, mutta miettii vielä tovin ennenkuin aukaisee oven. Siitä on kuusi, hiukan seitsemättä vuotta, kun hän viimeksi näitä portaita kulki, ja hän oli silloin pahanpäiväinen poikanen, joka oli perinpohjin könistänyt suutarin Tuomaan. Hän luo vielä katseen pukuunsa, joka on hiukan nuhjaantunut, mutta toivoo, että se kestää tarkastuksen. Paljonhan häneltä ei siinä suhteessa voisi vaatiakaan.
Vain kasvatusvanhemmat ovat kotosalla, kasvinveli ja -sisaret ovat toimissa eikä kukaan heistä edes samassa kaupungissa. Taloon on tullut niinkuin enemmän hyvinvointia ja keittiön ikkunaan näkyy kirkontornin ristin kultainen kimmellys.