Mutta nyt: hän uskoo Luojaan, Luojaan ja autuuteen. Iankaikkisuus ei kuulu tähän yhteyteen.
* * * * *
Aitassa on sekaisin vaatteiden, viljan ja heinän lemua ja aamuauringon säteet tunkeutuvat sisälle ovilaudoituksen raoista. Hän ei nyt muista ollenkaan sitä toista, vieressään olevaa, hän ajattelee vain omaa parhaillaan olevaa onneansa. Tällöin hän ei harkitse eikä suunnittele mitään, hän uskoo olevaan sellaisena kuin se on ja ajattelee, että päivillä, jotka tulevat, on murhe itsestänsä.
* * * * *
Yksinäinen ja kuljeksiva, työtön ja melkein rahaton sällimies tulee taloon ja pyytää työtä ja ruokaa. Hän on hyvän näköinen, mutta hän on nälkiintynyt ja kurjistunut, ja sellaisia katsellaan aina jonkun verran epäillen. Töykeä, kieltävä vastaus pyörähtää jo isännän huulilla.
Silloin talon ainoa tytär, Helmi, lempeys itse, pyöreäposkinen ja sinisilmäinen, tulee huoneeseen.
"Mutta isä", sanoo hän, "tarvitsemmehan me työmiestä. Itsehän juuri aamulla siitä puhuitte."
Enempää hän ei sanonut eikä edes vilkaissutkaan penkillä istuvaan sällimieheen, tähän Sarkan Nikolaihin. Mutta tarvitaan koko paljon isäntämieheltä, ennenkuin hän miehestä, jonka ensi kerran näkee, sanoo, että juuri tätä miestä minä en tahdo, vaan jonkun toisen. Ja hän ratkaisee asian sanomalla vastenmielisesti:
"Menette syömään sitten."
Ei Sarkan Nikolai, sällimies, joka aivan kuin peläten on kiertänyt kaupunkipaikkoja, ollut tällaistakaan odottanut. Hän oli arvellut, että tätä kestää pari päivää, korkeintaan viikon, ja sitten sanotaan, että "jaa, eipä tässä näy töitä enemmältä olevankaan", lyödään litviiki käteen ja sitten saa taas lähteä kävellä lampsimaan. Nyt on jo melkein kokonainen kuukausi kulunut.