Tästä talosta on käyty ja käydään ahkerasti kirkossa, — ehkäpä se ei muuten olisikaan niin vaurastunut, sanovat ihmiset ja koettavat seurata esimerkkiä, mikäli jaksavat. Tällöin on tupa autio, vain joku laiskansitko renginnahjus lojuu sängyssään piippuaan imeskellen ja sanomalehtiä lukien, mutta katoaa hänkin pian kylälle juodakseen jossakin mökissä ne ylimääräiset kupilliset kahvia, joita talon puolesta ei anneta.
Muutamana tällaisena hiljaisena sunnuntaiaamuna Sarkan Nikolai istuu penkillä sanomalehti kädessään ja laskee mielessään, paljonko hän on ansainnut ja mihinkä se riittäisi. Aurinko paahtaa hänen niskaansa, ja isäntäväen mentyä on viimeinenkin renki livahtanut kylälle ja piiat menneet lutteihinsa katsomaan vieraitansa, jotka ovat tulleet jo illalla.
Helmi tulee tupaan, hänellä on siellä jotakin pientä askaroimista. Ehkäpä hän odottaa vieraita. Sarkan Nikolai värähtää ja kiinnittää katseensa tiukemmin lehteensä. Käsi vavahtaa hiukan, — mutta se ihminen ei ole häntä varten. Katsele vaan, mutta älä koske, älä edes liiemmälti ajattelekaan. Tahtomattaan Niku tulee ajatelleeksi ruiskukkaa.
Tällaisen tunteen vallassa hän on ollut siitä asti kuin taloon tuli, ja se on jäänyt pysyväiseksi. Mutta hän osaa pitää suunsa kiinni ja katseensa kurissa, osaa kun osaakin, jumalaut.
"Siellä on kamalan kuuma nyt", sanoo Helmi ohimennen. "Hyvät heinä-ilmat", myöntää Niku. "Mutta painostavaa. Kun ei vain panisi ukkoseksi."
Niku kokoaa kaiken asiantuntemuksensa ja katselee ikkunoista taivaalle.
"Ei, ei se tänään ainakaan… ja tuskin huomennakaan. Kyllä me kaikki saamme onnellisesti korjuuseen."
Piika-Hilja pistäytyy tuvassa, kiehauttaa kahvin ja menee taas kahvipannua kantaen ulos.
"Se vie sitä sulhaselleen", sanoo Helmi. "Se on sen lutissa."
Sarkan Nikolai hymähtää.