* * * * *
Näin hän, tämä ruiskukkasilmäinen Helmi, oli puhellut silloin. Mutta siitä oli jo päiviä ja öitä kulunut, ja kesä oli vähitellen, mutta varmasti vaihtumassa syksyksi. Yöt tulivat tummemmiksi ja salaperäisemmiksi, ja öisin liikkujia oli viljemmälti. Silloin tällöin saattoi myös maantieltä eroittaa sydämen yltäkylläisyydestä lähteneen hihkaisun.
Niin, siitä oli jo päiviä ja ehkä joku viikkokin kulunut, ja Sarkan Nikolai ajattelee ylimaallista autuuttansa päivän ensimmäisten valonsäteiden tunkeutuessa sisään ovilaudoituksen raoista. Käsivarrellaan lepäävän pään on hän kokonaan unohtanut, ei hän tunne, että lämmin hengitys lehahtelee hänen sängettyneen poskensa ohi, hän on kuin yksin, aivan yksin jossakin meressä, joka lainehtii onnea ja autuutta.
"Niku", kuuluu viimein kuiskaus hänen käsivarreltaan.
"Jaa."
"Mitä sinä oikein ajattelet?"
"Ajattelenko? En minä sitä osaa sanoa. Enimmän kai sitä, miten tämä on mahdollista."
"Mahdollistako? Minähän rakastan sinua."
"Niin, ja minä sinua, mutta sittenkin."
Sarkan Nikolai vaipuu taas unelmiinsa, mutta nyt niihin jo sisältyy hiukan odottavaa pelkoakin. Mikään mainen onni ei ole määrätty keskeytymättä kestämään hautaan asti.