"Minä niin pelkään", kuiskaa Helmi taas, "minä niin pelkään, kuinka minun käy."
"Voi, hyvä ihminen", jatkaa hän kiihkeästi, "vaikka me miten olisimme rakastaneet ja vaikka me mitä muuta olisimme tehneet, niin se olisi saanut jäädä tekemättä. Se oli kovin väärin ja sitäpaitsi suuri syntikin."
Yhtäkkiä menee Sarkan Nikolaihin kuin huikea kylmyys, hän puristaa huulensa yhteen ja on jo sanomaisillaan: "Itsepähän tahdoit ja — pirunkos me sille enää mahdamme". Mutta se kylmyys menee samassa kuin tuleekin, sillä hän muistaa jotakin, äitinsä, hänet, joka lepää jossakin siellä kaameassa, keltaisessa rivissä. Ja hän kietoo kätensä tytön puolipaljaan ruumiin ympärille, suutelee hänen huuliaan ja kuiskaa:
"En minä muuta pelkää kuin isääsi. Jos hän saa tietää, silloin hän ajaa minut tieheni ja silloin…"
"Silloin?" kysyy tyttö vavisten.
"Silloin on sinun tultava mukaan. Kai me kaupungista sellaisen työpaikan löydämme, että tulemme elämään."
Tyttö pidättää hengitystään ja kuuntelee. Mutta sitten hän purskahtaa itkuun.
"Minä en voi, kuule", nyyhkii hän, "minä en voi jättää kotiani".
Nikua jäädyttää taas ja hänen huulilleen pyörähtää: "Minkä minä sille sitten mahdan". Mutta hän hymähtää omille ajatuksilleen ja sanookin vain hellästi:
"Sitten ei auta muu kuin että minun täytyy tulla sinua hakemaan."