"Ja muuten", jatkaa hän tovin vaitiolon jälkeen, "voinko minä sille mitään, että se on sellainen kuin on, nauraa ja kikattaa ja parpattaa. Yhtä messingille se Hiljan suun saa, oli se kuka tahansa, kun sillä vaan on housut jaloissaan."
Helmin on pakko itsekseen naurahtaa: paremmin tuskin olisi voinut sanoa.
"Mutta joku selvyys tähän on pakko tulla", valittaa hän. "Minä en jaksa. Ja minusta tuntuu kuin kaikki ihmiset katselisivat minua."
He ovat istuutuneet alakuloisen, mustan riihen kynnykselle ja äänettömyys on raskas ja painostava.
"Se on erehdystä", sanoo Niku viimein. "Ei kukaan katsele sinua kummemmin kuin muulloinkaan. Ja miksi katselisivat?"
"Ihmisillä on tarkat silmät."
"Se on totta. Mutta kai minäkin olisin jotakin kuullut, vitsiä, piikkipuhetta tai niin poispäin. Vaan ei sanaakaan."
"Ilman sitäkin: olen minä selvillä tilastani. Ennen pitkää muittenkin on se huomattava."
Sarkan Nikolai istuu pää käsien varassa. Tässä sitä siis nyt ollaan. Hän ajattelee äiti-vainajaansa, joka kuoli hänet synnytettyään. Sitten hän rupeaa varovaisesti ajattelemaan häntä, jolle näihin mennessä tuskin on montakaan kunnollista ajatusta omistanut: isäänsä. Minkähänlainen mies sekin oli oikeastaan ollut, kun jätti äidin pulaan? Oliko se niin holtiton, vai oliko sillä suoranainen pakko? Ja voiko sellaisissa asioissa ylimalkaan olla mitään pakkoa?
Helmi tyrskähtää itkuun.