Se tahtoisi antaa hänelle sinellinsä ja kääriä hänet siihen, että hänen olisi lämmin. Ajatus hurmaa ja värisyttää Liinua.
"No mennään sitten", sanoo hän.
Seuraava tunti näkee heidät kaupungin laidalla olevan puiston penkillä. He eivät puhu mitään, mutta hyväilyt ovat yhtä pitkät kuin äänettömätkin. Ja aika kuluu, alkaa valjeta ja Liinua rupeaa viluttamaan.
"Ei, kyllä minun nyt on mentävä", sanoo Liinu nousten.
Venäläinen katsoo häneen pitkästään, kummeksuen ja kysyen, katsoo ja nousee viimein hänkin ja suutelee. Liinu riippuu hänen kaulassaan, puhuu, vaikka tietää, ettei toinen ymmärrä, ja tarkastelee hänen jokaista piirrettään.
"Kyllä nyt viimeinkin on lähdettävä", päättää hän viimein.
Heidän askeleensa ovat ainoat nyttemmin autioilla kaduilla. Kaupunki nukkuu ja viimeisetkin yövalvojat ovat menneet koteihinsa. Liinu on turtunut onnesta ja väsymyksestä. Kotiportilla hän aikoo ottaa jäähyväiset, mutta venäläinen, tämä Nikolai, pitää kiinteästi hänen kädestään, ja Liinun raukeus käy yhä suuremmaksi. Tätä miestä hän sentään rakasti.
"Olemas kiire."
"Kiire."
"Joku odottamas?"