Kysyjän äänessä on samalla kertaa leikillisyyttä, surunvoittoisuutta ja kysymystä.
"Herrasväki?" jatkaa kysyjä edelleen.
Mutta Liinu pudistaa päätään. Miksi hän valehtelisi, ettei herrasväki ole maalla.
"Sallimas mun tulla?" kysyy venäläinen nöyrästi ja liikuttavasti.
"Pieni, pieni aika vain, galubka."
Liinun tulee yhtäkkiä paha olla, hän aavistaa, että jotakin voisi tulla tapahtumaan, ja hän aikoo vastata kieltävästi. Mutta toisaalta pyyntö häntä hurmaa, siinä on lämpöä ja melkein kuin onnea lupaavaa, ja hän katselee pyytäjän silmiä, kasvoja ja koko olentoa niinkuin hän jo on tehnyt kymmeniä kertoja. Tämänkö hän jättäisi seisomaan aamukylmään, tämän Nikolain, joka on hankkinut loman hänen takiansa. Ja hän tekee ratkaisunsa.
"Tule nyt sitten", sanoo hän.
Ovi avautuu ja sulkeutuu heidän jälkeensä.
III
Liinun ja hänen Nikolainsa välillä ei tapahdu mitään helliä ja tunteellisia ero- tai jäähyväiskohtauksia. Muutamana iltana jää Nikolai eli Niku, joksi Liinu on häntä viime aikoina ruvennut sanomaan, sovitulle tapaamispaikalle saapumatta, ja seuraavana päivänä Liinu saa tietää, että hänet on siirretty toiselle paikkakunnalle. Eikä Liinu edes tiedä, mille. Niin katoaa Nikolai hänen silmistään kuin sumu tai yöllinen uni.
Alussa Liinu odottaa häneltä edes jonkinlaista kirjettä tai muuta tiedonantoa, mutta sitten hän oivaltaa, että Nikolai ei osaa kirjoittaa. Varmaan olisi jo seuraavana päivänä kirjoittanut, jos olisi osannut. Ensi kerran Liinu silloin tulee pidemmälti aprikoineeksi kirjoitustaidon tärkeyttä tässä maailmassa.