Ja Liinu itkee. Ei päivisin, jolloin hän silmät kuivina ja huulet yhteen puristettuina toimittaa askareitansa, vaan öisin, jolloin hän voi muiden näkemättä sen tehdä. Ei hän itke kadotettua neitsyyttänsä eikä sitä, mikä mahdollisesti kaikesta olleesta luonnon pakostakin koituu, vaan hän itkee Nikolaita, jota noin vaan saadaan viedä ja tuoda miten tahdotaan. Sotamies on lopultakin piikaakin huonompi.
"Älähän sinä siinä tursku öisin ja kulje nukuksissa päivisin", sanoo hänen palvelustoverinsa. "Samanlainen se sinun omasi oli kuin kymmenien toistenkin. Niillä on uudet Liinut ja uudet kuhinat."
Liinu ei ole kuulevinaan. Hän on varma siitä, että samalla tavalla kuin hän nyt kulkee täällä ja ajattelee Nikua, samalla tavalla Niku kulkee siellä missä on ja ajattelee häntä. Nikun ainoa virhe on vain siinä, ettei osaa kirjoittaa.
Mutta pian Liinu saa muutakin ajattelemista: hän alkaa ajatella omaa tilaansa. Silloin ottaa hän eron palveluspaikastaan ja etsii uuden, missä on parempi palkkakin. Säästöjä tässä on pakko kerätä.
Tämä uusi herrasväki on reilumpaa meiningeiltään kuin entinen. Rahaa on viljalti ja muutenkin paikat komeammat, mutta kuitenkin tuntuu Liinusta kuin puuttuisi täältä jotakin, mitä entisessä oli, ja hän kaipaa usein entistä paikkaansa. Siellä oli tasaista, hiljaista ja arvokasta, niin, ja siellähän hän monasti oli Nikunkin kanssa. Tekisi mieli joskus käydä katsomassa, jos kehtaisi. Täällä ollaan liikemiehiä, ja toisinaan menevät yötkin meluisissa juomingeissa, missä rouvakaan ei säikähdä olla mukana. Tällöin herran vieraat pyrkivät ottamaan hänestä kiinni ja hyväilemään.
"Antakaa olla", pyytää silloin Liinu. "Olkaa hyvä ja päästäkää." Mutta herrat vain yltyvät. "Vai pitäisi nyt päästää", huutavat he. "Älkää nyt, neiti. Kyllä me tiedämme, kyllä me tiedämme."
Liinu katsoo rouvaan, joka vilkuilee häntä puolihumalaisen kostein silmin. "Eivät ne sinua syö", nauraa hän. Vaan Liinu riuhtaisee itsensä irti — "en minä vain rupea" — ja juoksee toiseen huoneeseen. Oven takana kuiskutellaan ja supatellaan, ja Liinu arvaa hyvin, mistä on kysymys.
"En minä sitä usko", kuuluu viimein rouvan ääni. "Ja se tekee työnsä hyvin."
Ja vähän ajan kuluttua: "Enkä minä sellaista pitäisi minuuttiakaan."
Samana yönä Liinu taas itkee ja ajattelee Nikolaita, joka oli niin
kaikin puolin hyvä. Missähän sekin raukka nyt menee. Ja eikö siellä
Venäjällä opeteta kirjoittamaan.
* * * * *