Viikot karttuvat kuukausiksi, syksy talveksi ja lumi jää pysyväiseksi. Silloin ympäri maan alkaa räjähdellä, ensin hiljemmin, sitten yhä kovemmin ja kuuluvammin. Ensin ei Liinu tajua, mistä on kysymys, mutta sitten se hänelle selviää kauhistuttavalla kirkkaudella. Ei, hänen Nikolainsa ei voinut sellaisia, ei mitenkään. Kun se nyt vain olisi ennättänyt pois, ettei joutuisi surman suuhun. Tulisi sitten, jos tulisi. Hyvä Luoja sentään, mikähän tässä lopuksi perii.
Palveluspaikkansa hän on jo menettänyt toisen toisensa jälkeen, mutta siitä huolimatta hänet eräänä päivänä viedään tutkittavaksi.
"No, tyttö. Sinulla näkyy olevan jotakin siellä mahasi alla. Kenen se on?"
Liinu punastuu, katsoo maahan eikä osaa vastata.
Kysyjän nyrkki läjähtää pöytään.
"Oletko mykkä vai etkö osaa vastata, kun sinulta kysytään?"
Toiset kuuntelijat nauravat, yksi katselee tuiman näköisenä ikkunasta ulos.
"Yhä uusia näytään tuotavan", sanoo hän kuin ohimennen. Ja lisää: "Oli se kans yhtä saatanan hunsvottielämää."
Vaan kyselijä ei hellitä.
"Sano suoraan, että ryssän"! karjasee hän.