Se oli ollut helmikuussa. Senjälkeen oli Niku kirjoittanut niinkuin ennenkin, mutta vastausta ei ollut tullut, ja Niku arvasi, että Helmiä vartioitiin, kun oli huomattu, millä mallilla asiat olivat Lieneekö edes saanut hänen kirjeitäänkään, elleivät vain nekin liene joutuneet toisten käsiin. Sitten hän rupesi ajattelemaan, miten Helmi mahtanee päästä lähtemään. Eiköhän tyttöparka liene tehty aivan neuvottomaksi ja rahattomaksi. Silloin Sarkan Nikolai meni postikonttoriin ja kysyi millä tavalla rahat varmimmin joutuvat vastaanottajan omiin käsiin. Siellä vastattiin, että vastaanottotodistuksella. Ja Niku lähetti.
Jonkun päivän kuluttua hän sai takaisin vastaanottotodistuksen ja tunsi paikalla Helmin käsialan. Muuatta päivää myöhemmin tuli postikortti, johon hätäisellä käsialalla oli kirjoitettu:
"Kiitoksia. Ne olivat tarpeen. Helmi."
Seuraavat päivät Sarkan Nikolai kulki onnellisena ja kuin unessa.
* * * * *
Aivan kuin itsestään tuli kevät. Niku sen tuloa ei ollut huomannut. Lumi oli kadonnut maasta, silmut puhkesivat puihin, ihmiset vaihtoivat talvipukunsa kevätvaatteisiin. Ja eräänä päivänä Sarkan Nikolai aivan kuin herää siihen, että puistoissa soitellaan. Mitä, ei suinkaan kesä vielä ole tullut? Ei, mutta se on kylläkin pian alkamassa.
"Nyt, nyt sen päivän pitäisi pian valjeta."
Mutta päiviä kuluu eikä sitä odotettua päivää valkene. Auringon valo käy yhä lämpimämmäksi ja ihmisten kasvot alati tyytyväisemmän näköisiksi, mutta Sarkan Nikolai kalpenee ja kuihtuu. Hän ponnistelee päivät otsansa hiessä, mutta yö ei suo hänelle lepoa. Pienimmästäkin risahduksesta hän havahtuu ja rientää avaamaan oven, mutta vastassa on vain autio eteinen.
"Ei suinkaan Helmi ole — kuollut?"
"Ei, sen verran kai ne olisivat inhimillisiä, että antaisivat jonkunlaisen tiedon hänellekin. Jotakin, jotakin tässä täytyy olla, — mutta kyllähän Helmi siitä kirjoittaisi. Odotetaan, odotetaan Herran nimessä."