Sarkan Nikolai katselee huoneita, joita hän on ajatellut heidän yhteiseksi kodikseen. Eivätkö ne kelpaisi, ainakin aluksi. Kenelläkään niistä tovereista joiden luona hän on käynyt, ei ole niinkään hyvin.
Toisinaan hänen tekee mieli hakea käsiinsä suutarin Tuomas, ryypätä ja unohtaa, mutta hän heittää sen asian mielestään heti sen tultua. Eihän se kuitenkaan mitään hyödyttäisi. Toinen asia olisi mennä itse Hirvikylään ottamaan selko asioista, mutta Helmi oli siitäkin aikoinaan kirjoittanut, että se niitä vain pahentaisi. Ei muuta kuin odota, odota!
Hivuttava, kalvava levottomuus kasvaa vähitellen, mutta varmasti kuluttavaksi tuskaksi. Hän ei muista aikaa eikä paikkaa, hän laiminlyö velvollisuutensa ja saa muistutuksia työnjohtajiltaan, mutta he huomaavat, että hänessä on jotakin epäkunnossa ja hän puolestaan nielee huomautukset kärsivällisesti, tietäen, että hänessä se vika on.
Näin kuluvat päivät.
* * * * *
Muuan kirkas, auringonpaisteinen aamu tuo selvyyden.
Niku on menossa työpaikkaansa ja kiiruhtaa portaita alas, kun postinkantaja tulee häntä vastaan. Työntää kirjeen kouraan ja menee sitten matkoihinsa, mutta Nikusta tuntuu kuin olisi se katsellut häntä tarkkaavaisemmin kuin tavallisesti.
Kirje taas, pitkästä aikaa! Niku riemastuu, hän unohtaa työhön menonsa ja unohtaa kaiken muun ja harppoo jälleen portaita ylös. Mutta samalla hän havahtuu ja häntä alkaa jäädyttää, kauan aikaa kalvanut levottomuus saa taas ylivallan, ja kun hän sormielee kirjettä auki, vapisevat hänen kätensä. On niinkuin harmaja sumu laskeutuisi hänen silmiensä ja paperin väliin, ennenkuin hän voi lukea, mutta sitten hän kokoaa kaikki voimansa ja lukee.
"Hyvä Niku!
Kyllähän itse ymmärrät, että se kaikki silloinen oli vain lapsellisuutta ja suurta erehdystä. Ja ymmärrät senkin, etteihän meistä olisi voinut mitään tulla. Minulla on jo mies, joka sopii minulle paremmin. Meidät vihittiin jo kuukausi sitten. Kyllä sinäkin sopivamman löydät. Älä kiusaa itseäsi enää äläkä kirjoita minulle. Hyvästi. Älä muistele minua pahalla.