Helmi."
Sarkan Nikolai istuu kuin tylsistynyt. Paperi, jonka kirjaimet ovat tanssineet hänen silmissään putoaa lattialle, ja vasen käsi riippuu kuin herpaantuneena sivulla. Aurinko paistaa huoneeseen ja siinä hän istuu tunti tunnilta.
"Sopivamman", mutisee hän itsekseen, ja: "Vihitty kuukausi sitten."
Mutta sitten hän karkaa ylös, silmät seisovat päässä, hän lyö raivostuneena edessään olevan kahvikupin lattiaan ja karkea kirosana pääsee hänen huuliltaan.
"Jumaliste!" kirjoittaa hän. "Vielä kerran minä tulen."
Hänellä on raivon kiire viedä rivinsä postiin, mutta hänen askeleensa on horjuva ja hänen kasvonsa ovat kuoleman valkeat.
Eikä hän sinä iltana tullut takaisin niihin huoneisiin, jotka oli kodikseen sisustanut.
XIX
"No nyt, Tuomas, jos sinulla on sitä viinaa, niinkuin silloin kerskuit, niin ala kantaa framille."
Sarkan Nikolai retkahtaa väsyneenä, valkeana ja lyötynä sohvan kulmaan ja ummistaa silmänsä. Hän ei muista, missä hän on vuorokauden kuljeskellut. Hän on nähnyt metsää, merta ja kallioita, mutta ennen kaikkea katuja, suoria, yksitoikkoisia katuja ja kiimaisia sokkelokatuja, joilla kuhina alkaa vasta puolen yön jälkeen. Mutta hän on vain kulkenut, kulkenut ja järjettömästi ajatellut. Ja nyt hän on väsynyt.