"Taivasten tekijä! Nyt minun järkeni lamppu vasta sai valon."
Mutta Nikun silmä havaitsee lattialla paperikaistaleen. Se on Helmiltä viimeksi tullut kirje. Hänen ensi ajatuksensa on repiä se kappaleiksi, mutta hän muuttaakin päätöksensä, laittaa sen vapisevin sormin entisiin laskoksiinsa ja kätkee sen huolellisesti povitaskuunsa. Sitten hän heittäytyy kahden hengen vuoteelle ja alkaa itkeä.
Ja se itku on vain puoleksi juopuneen itkua. Toiseksi se on pienen lapsen.
XX
Tytön nimi oli Elli, jos se nyt ensinkään oli hänen nimensä. Niin hän ainakin oli ilmoittanut. Mutta hänellä oli avoin, sininen katse, pyöreät, mehukkaat huulet ja lämmin, pehmeä ruumis. Se sai riittää. Viisauksia hän ei puhunut, ellei juuri tyhmyyksiäkään, mutta hän oli nöyrä ja alistuvainen ja kiitollinen kaikesta, mitä hänen osakseen tuli. Hänen vanhempansa, joilla oli suuri lapsilauma, olivat kiitollisia, kun näinkin olivat päässeet hänestä erilleen. Ehkäpä he hyvinkin aikaa myöten menevät naimisiin Sarkan Nikolai ja tyttö. Nikulla on nyt vain sellainen välipää, arvelivat he, ja kylläpähän se siitä saattaa piankin tasaantua. Tyttö teki parhaansa tasaannuttaakseen Nikua ja oli hänelle hyvä.
Tytön nimi oli siis Elli, ja eräänä aamuna hän hiljaa tyrkkäsi Nikua kylkeen.
"Niku!" kuiskaa hän hiljaa. Mutta Sarkan Nikolai on raukea ja väsynyt ja hikinen. Vuoteessa on peite epäjärjestyksessä ja kuinka sattuu, ja lakana on kurttuinen ja pilkkuinen. On myöhäinen myöhäiskesän aamu ja aurinko paistaa huoneeseen.
"Nikolai!" kuiskaa tyttö toisen kerran ja tällä kertaa lujemmin.
"Pankaa sille nimeksi Nikolai", murisee Niku unissaan, mutta sitten hän raottaa silmiään: "Häh?"
"Joko minä nousen keittämään sinulle kahvia?"