Tyttö tottelee nöyrästi ja sanaa puhumatta, mutta hänen silmäluomensa rävähtävät. Sarkan Nikolai ei ollenkaan ole ollut tietoinen siitä, mikä asia nyt "vaatisi" lujan napauksen heti vuoteella, mutta hän on katsonut olevansa Ellille jonkun selvityksen velkaa. Ja hän juo väkevän aamukahvinsa kakistellen ja irvistellen.
Sitten hän alkaa ajatella. Hän on tämän tytön kanssa asunut yhdessä jo alun kolmatta kuukautta, ja tyttö katselee häntä kunnioittavasti ja luottavasti. Luuleekohan se, että hän sen nai?
Syrjästäpäin hän tarkastelee tyttöä. Sen vartalon viivat ovat kiehtovat ja kutsuvat ja sen ihonväri on lämmin ja puhdas. Miksei, miksei se voisi olla mahdollista muuten, mutta…
Nikun mieleen tulee jotakin, hän kiroaa puoliääneen ja kaataa itselleen ryypyn. Sillähän hän oikeastaan on elänytkin ja käynyt harmajaksi ja tutisevaksi. Voi sinua, Saaren Helmi, kyllä tämän vielä tunnet!
"Tuo tänne lompakkoni", komentaa hän.
Niku tarkastelee sen perin pohjin ja hänen katseensa synkkenee.
"Siinä ei todellakaan ole kovin paljon jälellä", sanoo hän itsekseen ja lisää: "Siinä on monta hikipisaraa, ja kaiken tämän minä kokosin Helmiä varten."
"Jos sinun jo pitäisi hakea itsellesi työtä", virkahtaa tyttö viattomasti.
"Työtä!" toisti Sarkan Nikolai kolkosti. "Sinä olet korea ja hemaiseva.
Mene sinä kadulle. Se on helpompaa. Ja tuottaa paremmin."
Tyttö kalpeni ja katseli häntä säikähtynein silmin.