"Ja velkaa minulla ei ole kenellekään. Mutta minä lahjoitan nyt nämä mööpelit ja oikeuden näihin huoneisiin sinulle. Tässä on sinulle lahjakirja, ettei kenelläkään ole mitään turisemista."
"Mutta, hyvä ihminen, mitä sinä aiot tehdä?"
"En yhtään mitään. Ensin aioin antaa kaikki kasvatusvanhemmilleni, mutta he tulevat kyllä toimeen ilmankin. Tässä on heille kuitenkin kirje. Sen panet postiin viikon kuluttua."
"Jaha, viikon kuluttua. Mutta, rakas ystävä, etkö sitten tule takaisin!"
Sarkan Nikolai naurahti — huolettomasti, niinkuin näytti.
"Sure sinä, lapsi, menneentalvista lunta", sanoi hän. "Ehkäpä tulenkin.
Mutta istahda nyt minun syliini ja suutele minua."
"Pikku, rakas tyttö", lausui hän sitten puristaen tyttöä itseään vasten. "Jospa me olisimmekin tavanneet aikaisemmin… Mutta lupaa minulle yksi asia: se, ettet missään tapauksessa enää mene kadulle."
"Herra Jumala, lupaan tietenkin, lupaan totisesti. Minä odotan vain sinua."
"Koeta odottaessasi löytää itsellesi joku sopiva ammatti. Minulta liikenee enää vain näin vähän rahaa sinulle, mutta tulet sinä toimeen jonkun aikaa. Niin, ja noita minun vaatteitani voit myydä, minä hankin uusia."
Elli rupesi taas itkemään.