XXI
Kesä alkaa jo vähitellen painua syksyksi ja pelloille on ilmestynyt lyhteitä ja kuhilaita; yöt ovat pimeät ja tähtiset, mutta päivisin paistelee aurinko kylläkin kirkkaasti ja heleästi.
Yksinäinen mies painelee pitkin maantietä. Hänen pukunsa on moitteeton ja hyvässä kunnossa, joskin välillä hiukan pölyyttynyt ja menettänyt laskoksensa. Eikä hänellä, niinkuin kulkijoilla ylimalkaan, ole mitään selkäreppua eikä muutakaan kantamista. Kun hänet valtaa nälkä tai väsymys, poikkeaa hän tien varrella oleviin taloihin syömään ja nukkumaan ja maksaa mukisematta, mitä vaaditaan. Se onkin kohtuullisinta, mitä maantien kulkijalta voi vaatia. Joskus hän vetää povitaskustaan esiin kirjeen, lukee sen läpi tarkasti ja mustia kulmakarvojaan rypistäen, mutta pistää sen takaisin taskuunsa ja hymähtää jotakin itsekseen.
Ihmiset ovat hänet tuntevinaan, mutteivät ole siitä aivan varmoja. Hänen kasvonsa ovat kovin kuluuntuneet ja laihat ja silmissä on poissaoleva, tuijottava katse. Saattaisi luulla, ettei hänen päässään ole jokainen kaira aivan paikallaan, mutta kyllä ne sentään sitä ovat, sillä hän vastaa kysymyksiin selvästi, vaikkakin vältellen.
"No, mutta herran pieksut! Eikö se ole Niku?"
Mies rypistää kulmiaan ja katselee edessään seisovaa pyylevää piika-ihmistä.
"On kylläkin", vastaa hän. "Onko se Hilja, vai erehdynkö minä?"
"Et erehdykään. Minä olen ollut täällä jo toukokuusta asti."
"Vai et sinä Saaressa enää olekaan?"
Niin, näkihän sen, mutta pitihän sitä jotakin sanoa.