"Arvasinhan minä, ettei siellä ketään ollut!"
* * * * *
Vieläkin kerran: etteikö Sarkan Nikolai tuntisi Saaren taloa? Kuka sen sitten tuntisi, ellei hän.
Nyt hän istuu tuvan rappusilla ja ollaan jo paljon sivu puoliyön. Mutta vielä ei ole alkanut valjeta, sillä syksy on jo pitkälle ehtinyt. Ja kuistin seinälle, oven viereen, on kiinnitetty lauta, ettei ovi auki lentäessään pääsisi hakkaamaan kuistin seinää. Se on hyvin lujasti kiinnitetty, Niku tietää sen, sillä hän on viime vuonna sen itse siihen kiinnittänyt, eikä hän koskaan tee huolimatonta työtä. Niku siis istuu siinä ja miettii, Sarkan Liinun ja muutaman ryssän poika. Vaikka eihän ennen mietitty enää miettimällä parane. Hän on jo ajatellut äitivainajaa, kasvatusvanhempia ja Elliä. Tässä maailmassa ei ole hänelle mitään tehtävää, jota toinen ei voisi tehdä yhtä hyvin ja paremminkin.
Saaren Helmin viimeinen kirje on hänen kädessään. Jostakin syystä ottaa hän nuppineulan rintapielestään ja kiinnittää kirjeen rintaansa. Sittenpä hän alkaakin olla suunnilleen valmis.
"Terve nyt vaan, kasvatusvanhemmat ja sinä, Elli-kiltti. Sanokaa terveisiä ja kysykää, eikö kohtalo kierry!"
Hän ottaa esille köyden, jonka on mukanaan tuonut, ja kiinnittää sen lujasti itse lyömäänsä lautaan. Toiseen päähän teki hän taidokkaan ja helposti juoksevan silmukan. Mieheltä pitää kaiken käydä nopeasti ja täsmälleen.
"No nyt, Saaren Helmi, näkemiin. Olisit totisesti saanut panna sille nimeksi Nikolai. Mutta pääsetpähän isästäkin."
Jonka jälkeen hän pisti päänsä silmukkaan ja hirtti itsensä Saaren oven pieleen.
Aamu alkoi juuri silloin sarastella.