Nikun suonet jyskyttävät, kun hän kääntyy kujalle. Siinä on entinen riihi, jonka kynnyksellä he istuivat, — onko siitä edes vuottakaan kulunut. Hän pysähtyy, katselee hetkisen riihen ovesta ammottavaa mustuutta, ja kun hän jatkaa matkaansa, saattaisi syrjäinen luulla, että hän nyyhkii.
Jos hän nyyhkii, niin se taukoaa, kun Saaren päärakennus on kädenulottuman päässä. Hampaat kirskahtavat taas yhteen. Mutta hän ei malta olla kiertämättä rakennusta, vielä kerran katselematta. Makuuhuoneen ikkunoiden alla hän jää seisomaan. Siellä hän nyt on, korttelin tai kahden välimatkan päässä.
Joku vaisto Sarkan Nikolaissa menee auttamattomasti sekaisin. Hän kokoaa keuhkonsa ilmaa täyteen ja huutaa minkä kurkusta lähtee:
"Helmi!"
Ja toistaa kolme kertaa: "Helmi!"
Sitten uudella voimalla:
"Panitko sinä sille nimeksi Nikolai!"
Sanat kajahtavat pimeässä yössä ja kaiku ne toistaa. "Panitko sinä sille nimeksi Nikolai?"
Tulet syttyvät uudelleen, tällä kertaa pitkin koko rakennusta.
Ikkunoita avataan, joku ovi tuntuu käyvän.
Herra, mitä hän oli tehnyt! Nopeasti kuin kärppä piilottautui hän viinimarjapensaikkoon. Siinä kuljetaan ja siinä käydään, mutta tulet sammuvat taas ja äreä miehenääni kuuluu sanovan: